»Soutakaa saarelle», sanoi hän, »niin saatte nähdä, etten ole valehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos olisitte maalle jääneet». — Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit alkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja tämmöistä tapaa koki hän miettiä. — Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen silmistänsä. »Sekin on keino», muniisi hän hiljaa; »mutta se on hirmuinen».
Vähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä karia kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen hankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle poiketa.
Ympärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat hänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut.
Nyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot tuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä karille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla vauhdilla veneesen.
Eikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan särkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi sisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut kuoleman oma.
Mitä oli Hannu tehnyt?
Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa olevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä nyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet.
Jos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli heidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen vedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat eläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä.
Se upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja mela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän muutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja pahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen karilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva väki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen tunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä eneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene vihdoin saatiin liikkeelle.
Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus. Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän, ennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen uudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä veneesen.