Isä, sisar ja morsian!
Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä pelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja vaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa? Hän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään säästänyt.
Mutta miten kävi venäläisten?
Ken ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän tilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat, luottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä käppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat osasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä toisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut helppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän onnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa. Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois tyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki olivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva sotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun.
»Jo saavat kalat herkkuja!» olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän tapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa oli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan.
Kuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä irtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat; toiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä.
Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin toinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi veneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset tämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten venäläiset, aina kaksi vastatusten.
Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta kohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin kukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli hämmästyskin kadonnut. — Niin vähän tarvitaan!
Likimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo neljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa koskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin voi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat upseerinsa kanssa pelastettuina rannalla.
Mitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa.