Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet, etteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan.
Vesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä oli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan. Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja kääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt.
* * * * *
Torppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa, oli Sanna ja Jeremias jätetty.
Kahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä.
Sanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja laittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja tähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun sekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut vuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon tuostakin manaillen ampujaansa.
Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta järjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita … niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa.
Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei kuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut kivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän laskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen silmiinsä. — Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen kuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana, onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin onnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät auki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias hengitti… Vihdoin…
Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet. Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan; hän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä ollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon peitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän tuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli kulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän vastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt, missä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten valtaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt peljännyt.
Näissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei nähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten kartanoon … kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot eivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet.