Veikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui?
Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat!
Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän; sillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet siellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi hän Hannun verisen kirveen.
Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi … mutta seisahtui taasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn… Hän, hän siis oli se ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki miten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen ensiksi kaatuneen armaaksensa?
Kauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui. Sanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi unelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman kanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli peljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki hän, mitä sanoi hän tähän?
Hän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti, sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt — kaikki sanoi sanoja selvemmin, mitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta kohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen vaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt, olisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen vapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä hirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen neitonen, tästä syystä?
Vastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta, mihin hän näkee venäläisten pelastuvan!
Rataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna; mutta hän istui rannalla ääneti.
Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin.
Mutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu loppuu!