Ehtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli tullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä, kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli toivonut saavansa elää ja kuolla.
Minne kulki hän?
Hän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan. Kirkkoherran luo hän kulkee.
Kaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta surutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä kulje kahta pitkää penikulmaa.
Aurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo kulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön aika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. — —
Useita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan »Sadan leukaluista» kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä kysymyksilläni:
Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili myöskin venäläisiä?
Ja ukko vastasi: »Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin, mitäpä siinä oli miettimistä!»
Ja ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. —
Toiseen kysymykseen vastasi ukko: »Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että sen muistatte!» Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin, hyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja pappilan tienoilla tapahtunut.