Muistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun ja Sannan luo.
Kirkon ylisillä lepäsi hän — jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää — viimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä tapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa silmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä piilossaan.
Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi aikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei huomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään.
Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki Sanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän nyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti venäläiseksi.
»Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa», sanoi hän. »Mutta missä, missä ovat pappilan asukkaat?»
Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle puolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen päin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä löytävänsä ketään ihmistä. —
Rannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten hän oli pappilaan kulkenut.
Kirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan pois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja vihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon. Siellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan pihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa avanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle.
Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei muistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla puolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät, mutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja sekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon vanhuutta.
Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää, kun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, — hautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka pellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä nainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa lähestyivät he häntä.