Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka tuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi, jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä — kaksi ihmistä oli siinä — oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra myöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi hän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat kirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle.
Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka suruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja mikä häntä oli kohdannut.
Silloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri, kirkas kyynele. »Älä epäile, tyttö parka!» sanoi hän. »Älä epäile, vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!»
Kirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet vierivät nyt hänen poskiaan myöten.
Sillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä vastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa olivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli tapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas.
Heillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan vihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan venettä, millä he olisivat yli järven päässeet.
Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna, paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät, mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään Karkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa, jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei hänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta vastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja sanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat häntä ynnä hänen noutajansa.
Hiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei veneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin kirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja Kauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut ja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui.
Pirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle. Siellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla, josta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät silmällä, mitä järvellä näkyisi.
Aamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita vihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus oli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat. Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät saarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan, sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan.