Rauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä vaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias torpassa — ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä.
Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä turvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut. Vihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä heillä oli tekeillä.
Kun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle piilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: »Minä lähden tänä yönä takaisin mannermaalle!»
Ennenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut: »Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä».
Siinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä; mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan, tahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata kirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti.
Yön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra, Sanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen lisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka saarelle jäivät. »Ken tietää, mihin niitä tarvitaan», oli kirkkoherra sanonut.
Samaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt takaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle pääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati isäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle.
»Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen», sanoi hän. Ja tähän käskyyn sai isäntä tyytyä.
Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei siinä pidetty. »Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!» Tämä oli kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra.
Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja Mäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli kumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle laskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen huomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun oksassa riippui.