Samalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime viikolla taittunut.
* * * * *
Missä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa rannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän virstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on siinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin sidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut kasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan mahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin ole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä pysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että Suoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä vahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin täällä runsaasti tapaa.
Juuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen kivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että herrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää — niin kutsutaan kiveä. Se on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi kontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka järvelle viittaa, niin on näky aivan outo.
Tästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja pitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran päässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin koko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi levenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata, ettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi. Minne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä näkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot seisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla kirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta Pirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos kohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan värisenä vuoren varjossa. — Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi nämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla, mitä ainoastaan silmä voi käsittää.
Me jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan.
Seuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin itsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos järvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni kuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä heittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle seudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä rannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja hihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti.
Vene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota »Ämmän istuimeksi» kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon luonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään miehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän eli »Evan» istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta. Ylipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi. Tuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään.
Tuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli itsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti. Hän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski hiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. — Ei mitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei ollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun nyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä pois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt erotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt.
»Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä, ei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni». —