Enemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin. Hän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen uskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki, mitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti sydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta.
»Kummallista!» jupisi hän itsekseen. »Alusta saakka en minä voinut kärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy» — ja kiireemmästi kuin ennen riensi vene eteenpäin.
Kun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon rannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli menossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras. Soutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut? Mutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä saavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen saataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon nimismiehestä.
Hän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon.
* * * * *
Ollin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin kukkarossa Ollin arkussa.
»Rikkaalla ei ole suurta siunausta», arveli Olli, kun syödessään silmäili Mattilaan. »Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun talon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli käynyt! — Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä sanoo, kun minä hänelle rahat annan?» Näin puhui Olli, mitä sylki suuhun toi. —
»Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?» kysyi Vappo.
»Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. — Mutta totta mar tuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle annan!»
Olli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle päin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa, koko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli tuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän luuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa makuuhuoneessaan. Ja kumminkin — kun hän eräänä aamuna herää, on arkku poissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä viima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani väkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki — jälkeä ei näkynyt, ei kuulunut.