»Kaikki poissa — poissa!» huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi Ollin tölliä, — »ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin kiskon minä häneltä velkansa». —
Semmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan millänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti: »hyvää huomenta!»
»Jumal' antakoon!» mumisi Mattila. »Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt on kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?»
»Istukaa!» sanoi Olli. »Kyllä maksu kohta annetaan. — Teillä on käynyt paha vieras?»
»Uh, uh!» puhalsi Mattila. »Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin antaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn piiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi».
»Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni», lausui Olli.
»Toivottava!» ärjäsi Mattila. »Sen pitää tulla kiinni, minun pitää saada rahani takasin; muuten en minä voi elää».
»Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?»
»Uh, uh!» puhalsi ukko. — »Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia on, muuten — —»
»No, noh!» sanoi Olli lähestyen arkkuansa. »Varas ei saata olla kukaan muu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti kauppamiehen».