Että kauppaneuvos ei kuitenkaan ollut saituri, vaikka sitä ylläsanotusta voisi päättää, näkyi siitäkin, miten hän perhettään kohteli. Mitä ikänä hänen rouvansa ja tyttärensä tahtoivat, sen he kyllä saivat vastustamatta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he kauppaneuvokselta sitä pyysivät. Hän, hän itse eikä kukaan muu, sai antaa, ei kukaan, ei edes hänen oma rouvansakaan saanut ottaa. Jouluaaton edellisinä päivinä oli sekä rouvalla että tyttärellä ollut hirmuisen paljon tarpeita. Lista kädessä kulki kauppaneuvos kahden puotipojan kanssa huoneesta huoneesen, kooten ylikertaan meneviä tavaroita, ja aina vaan oli milloin rouvalla, milloin tyttärellä uusia tarpeita. Vakavana täytti kauppaneuvos heidän vaatimuksiaan. Kello 7:stä aamulla puolipäivään asti toimitti hän väsymättä näitä ja muita töitään. Nyt kumminkin kuultiin hänen entistä useimmin huutavan syvällä äänellä: »Järjestys!» vaikka hänellä tähän ei näkynyt olevan mitään erityistä syytä. Aina tuon tuostakin vilkasi hän ulos akkunasta, ja silloin aina kuultiin tuo: »Järjestys!» Puotipojat tätä kummaksuivat, sillä ei koskaan ennen ollut kauppaneuvos pitänyt lukua siitä, mitä ulkona kadulla tapahtui. Vihdoin arvasivat he, että kauppaneuvos odotti jotakin.
Päivä oli puolessa. Kauppias oli juuri menossa ylikertaan päivälliselle, jota hänen talossaan aina syötiin kello 1. Järjestystä noudatettiin siinäkin. Joka ei heti, kun kello löi 1, istunut pöydässä, hän jäi päivällisettä.
Juuri kun hän oli menossa ruoalle, tuli postipoika tuoden koko joukon kirjeitä. Kauppaneuvos silmäsi päällekirjoituksia pikaisesti. Ne olivat näöltään kauppakirjeitä. Mutta niiden seassa oli yksi, joka ei näyttänyt kauppakirjeeltä. Sen avasi hän heti ja luki sen kiireesti. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän ja mumisi sitten: »Vahinko … ilma … myrsky … Hän tulee kumminkin tänään!»
Sitten riensi hän kiireesti ylös ja ennätti juuri sijallensa pöytään, kun kello löi. Että hän nyt oli hyvillänsä, sen näki jokainen, ken hänen tunsi. Joku, jota hän odotti, oli tulossa. Hän oli jo päättänyt, että tämä odotettu oli järjestyksen rikkoja, ja siitä oli hän ollut harmissaan; mutta nyt oli harmi kadonnut. Pöydässä, jossa hänen kirjurinsakin istuivat, ei puhuttu sanaakaan. Semmoinen oli järjestys. Pöydästä noustua kirjurit heti palasivat alikertaan. Kauppaneuvos, kuten hänen tapansa oli, jäi nytkin rouvansa ja tyttärensä luo kello kolmeen saakka.
Rouva Loo oli samassa määrässä lihava kuin hänen miehensä kauppaneuvos oli laiha. Se oli jotakin, se! Muuten oli hän varsin tavallinen, jokapäiväinen, vähän kärtyinen ja kielekäs. Akkunassa viistopeilinsä edessä istui hän uteliaana, kuten vanhat rouvat ainakin, silmäillen siihen, nähdäksensä keitä kadulla kulki. Tänään ei hänellä kumminkaan ollut sanottavasti aikaa tähän. Läähättäen oli hän työskennellyt joulupuuhissa; ja että joulua oli aikomus viettää juhlallisesti ja suuresti, sen huomasi jokainen, ken näki ylikerran huoneet. Siellä oli vielä puolisen aikana kaikki melkein ylösalaisin. Mutta tähän tämmöiseen epäjärjestykseen ei kauppaneuvos suuttunut. Hän tiesi, että epäjärjestys aina tällaisissa asioissa käy järjestyksen edellä.
Kun kirjurit olivat lähteneet, lähestyi ukko rouvaansa ja sanoi: »Tulee pian!»
»No, taivas olkoon kiitetty! Minä jo ajattelin … minä jo pelkäsin… Kuule, Lovisa!… Hän tulee pian! Mutta sano, Loo, miksi on hän viipynyt, miksi ei hän tullut eilen… Eilen olisi hänen pitänyt tulla, niinhän oli päätetty … mikä esti?»
»Tuli vahinko. Oli paha ilma, myrsky. Ei uskaltanut lähteä… Odotti toista laivaa».
»Ja tänään tulee hän! Lovisa! Huuda pian piiat ja palvelijat! Sali on kuntoon asetettava. Hän tulee, Lovisa, kuulitko, hän tulee, tyttö! Etkö ole iloinen, Lovisa?»
Tyttö, jota lihava rouva iloitsemaan kehoitti, oli nuori, 24 tahi 25 vuotinen. Hän oli pitkä ja siten siinä isänsä kuva; mutta mikään muu hänessä ei muistuttanut isästä. Hänen kasvoistaan olisi myös turhaan haettu jotakin, josta olisi häntä äitinsä kaltaiseksi voitu sanoa. Äidin kasvot olivat säännölliset, vaikka niitä rumensi liikanainen lihavuus. Lovisan kasvot olivat rumat. Hänen silmänsä olivat pienet ja aina vetiset; hänen poskensa olivat valkeankeltaiset, hänen suunsa suuri, ja hampaansa, mitkä aina näkyivät, olivat mustat, arvattavasti liiallisesta herkkujen syömisestä.