Äitinsä puhetta ja kysymystä kuullessaan punastui Lovisa, jos voi sitä punastumiseksi sanoa, että hänen valkeankeltaisista poskistaan valkoinen väri katosi. Hänen pienet, vetiset silmänsä katselivat maahan, ja ainoa sana, minkä hän sai sanotuksi, oli: »Mamma!» Siinä sanassa ja äänessä, millä se sanottiin, oli muka olevinaan naisellista ujoutta ja nuhdetta, mutta oikeastaan niissä ei ollut mitään.
»Niin, niin; rakas Lovisani!» lörpötteli rouva. »Nyt jätät sinä kohta vanhat vanhempasi!» Ja rouvan ääni värähteli, kun hän sen sanoi. Nenäliinaan tarttui hän liikutettuna ja pyyhkäsi silmiänsä. »Älä unohda meitä! Muista niitä neuvoja, joita isältäsi ja minulta olet saanut. Ota minut esikuvaksesi kaikissa seikoissa, mihin maailmassa voit joutua, niin tulet onnelliseksi ja teet miehesi asunnon paratiisiksi, niinkuin minä olen tehnyt Loon… Eikö se ole totta, Loo?»
»Hm!» mumisi kauppaneuvos… »Järjestys, järjestys kaikissa, sanon minä!»
»Sinä kuulet sen nyt itse, Lovisa», jatkoi rouva, joka tällä välin oli vetäytynyt tavalliselle vahtijapaikalleen akkunan viereen. »Sinä kuulet sen, sinä siunattu lapsi… Mutta siinäpä sinä seisoa töllöttelet kuin mieletön! Etkö kuule, Lovisa! Hän tulee, ylkäsi tulee!»
»Mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt!» muistutti siihen Lovisa. Tässä lauseessa piti oleman jonkinlaista vastustusta, mutta sitä ei siinä ollut.
»Hm, hm, järjestys!» lausui kauppaneuvos. »Jos minä kalliita tavaroita ulkomaalta ostan, olenko minä niitä nähnyt, ennenkuin ne tänne tulevat ja ovat minun? Jos minä luotan siihen kauppahuoneeseen, jolta tavarat ostan, olen minä vakuutettu tavaran hyvyydestä. Järjestys kaikissa! Minä tahdon uskoa, että sinä luotat minuun ja pidät hyvänä sen yljän, jonka sinulle olen hankkinut … poh! Vaikka et ole häntä nähnyt… Poh! Järjestys!»
Kauppapojat ja kirjurit olisivat jääneet suu auki, jos olisivat tämän kauppaneuvoksen puheen kuulleet, sillä kuukauden kuluessa ei ollut kauppaneuvos niin monta sanaa lausunut, jos ei lukuun oteta tuota alinomaista muistutusta: »Järjestys!» Rouvakin jäi aluksi vastaamatta, sillä niin hämmästyi hänkin. Mutta pian tointui hän taasen.
»Sinä kuulet, Lovisa! Sinä kuulet», huusi hän, »mitä isäsi on tehnyt. Suutele isän kättä ja kiitä! Oi, Jumala paratkoon!» jatkoi rouva ja vei nenäliinan taasen silmillensä. »Jumala paratkoon! Ei ole kaikilla, ei monella, tuskin ainoallakaan niin helliä vanhempia kuin sinulla! Huomenna! Taivaan isä! Jo huomenna olet sinä, Lovisa, antanut rakkautta uhkuvan sydämesi pois. Sinun ei enää tarvitse totella isääsi ja äitiäsi, ainoastaan häntä, jota sinun tulee miehenäsi kunnioittaa ja…»
»Ppruuuu! Järjestys! Vasta ylihuomenna!» pisti kauppaneuvos väliin.
»Jaa … niin, ylihuomenna! Jumalan kiitos! Vasta ylihuomenna!» tulvasivat sanat rouvan suusta. »Ylihuomenna, isäsi syntymä- ja nimipäivänä, kun tänne kokoontuu koko kaupunki, silloinpa, silloinpa aukenevat kaikkein silmät, kun isäsi sinut kihlaa nuorelle, kauniille Hirtsille… Mutta tässä sinä vielä töllistelet, niinkuin et tietäisi, mitä kihlatun naisen tulee tehdä, joka ylkäänsä odottaa… Pian pukemaan päällesi paremmat vaatteet, ettei ylkäsi tarvitse sinua hävetä!»