Kun Lovisa tämän käskyn kuuli, lähti hän pian kamarista. Isä ja äiti jäivät sinne kahden. Rouvan kieli kävi entistä vauhtiansa. Ukko Loo käveli edestakaisin lattialla. Kuunteliko hän rouvansa lörpötyksiä, on vaikea sanoa.
Vihdoin seisahtui hän ja katseli kelloaan. Hänen oli aika lähteä konttoriin. Hän vetäysi ovelle.
»Minä onneton ihminen!» huusi rouva, kun hän tämän huomasi. — »Löytyykö maailmassa onnettomampaa ihmistä kuin minä olen! Tässä olen puhunut tyttäremme tulevaisuudesta, ja mieheni ei edes viitsi kuunnella, mitä puhun. Oi, minä olen onnettomin kaikista, jotka alttarin edessä ovat miehen valtaan antauneet!» Ja taasen pyyhkäsi rouva nenäliinalla silmiään.
Mutta samalla pudotti hän nenäliinan ja hypähti ylös. Hän oli katsellut akkunapeiliin ja siellä nähnyt jotakin outoa.
»No, kaikki taivaan pyhät!» huusi hän. »Tässä me puhumme, niinkuin ei olisi muuta tehtävää, ja tuossa tulee odotettu! Minä sanon, Loo, mene pian häntä vastaan, hän jo ajaa pihaan!»
Kauppaneuvos oli jo avannut oven, kun hän tämän kuuli. Kiireemmästi kuin ennen puikahti hän siitä nyt ulos, ja vasta rapuista kuului hänen vastauksensa: »Järjestys!»
Mutta ennenkuin seuraamme kauppaneuvosta odotetun kosian luo, käykäämme tätä katsomassa. Meidän on palaaminen ajassa pari päivää takaperin tullaksemme tuntemaan häntä sekä niitä seikkoja, jotka ovat saaneet hänet kosiana esiintymään.
* * * * *
Pari päivää ennen jouluaattoa oli kaupungin kestikievaritaloon tullut tuntematon vieras. Että hän oli Ruotsista kotoisin, sen huomasi hänen puheensa murteesta. Hän oli kaunis, nuori mies, silmät elävät, välkkyvät, »Minä olen kauppias, kuljen kauppa-asioilla ja tulen täällä viipymään pari päivää», sanoi hän kestikievarin isännälle, joka kohteliaasti otti häntä vastaan. »Nimeni on Troberg, jos joku tahtoisi minua tavata».
Kestikievarin isäntä ei tuossa vieraassa nähnyt mitään kummaa. Vieras tuli ja meni, meni ja tuli näiden kahden päivän kuluessa. Harvoin oli hän kotona. Mutta missä hän kävi, sitä ei saanut isäntä tietää. Jouluaaton aamuna kutsutti hän luoksensa isännän. »Onko teillä ketään, jonka voisi lähettää kruununvouti Trobergin luo? Hän on vähän sukua minulle, ja minä tahtoisin häntä tavata ennenkuin lähden», puhui hän. Kestikievari myöntyi tähän, ja vähää ennen puolta päivää tuli tuo kaivattu vieras.