»Minä olen sinun» — vastasi neiti innokkaasti — »ijäti sinun!»
Tämä tapahtui samana päivänä, samana hetkenä, jona Vilhelmi suoritti tutkintonsa.
Miten erilainen olikaan se Anna, joka kolme vuotta takaperin kuuli Vilhelmin hiljaisen tunnustuksen, ja se Anna, joka nyt itse on rakkautensa tunnustanut!
Kun näemme toukan, joka koteloonsa sulkeutuu, ken osaa sanoa, mimmoisena lentävänä se sieltä jälleen ilmaantuu! Ei osaa ainakaan tottumattoman silmä sitä eroittaa. — Ken olisi osannut aavistaa, että Anna, joka vasta oli lapsi ja semmoisena avosydäminen, hellä ja myöntyväinen, ken olisi osannut aavistaa, että hänen silloin nukkuvassa sydämessään voisi piillä tuollaisia intoja, tuollainen kiivaus, joka ei mistään muusta tiedä, kuin päästä tarkoituksensa perille? Se on totta ja pysyy totena, että neito, joka lapsuuden unesta herää ja ensi kerran tuntee lemmenliekin sydämessään, ei muuta tiedä, ei muuta tunne kuin lempensä — mutta yhtä totta on, että tämä ensimäinen lempi, jonka suloutta runoiliat kiittävät ja yli kaiken ylistävät, että se usein, jopa useimmasti, asuu tunteiden hurmiossa ja innoissa, jotka eivät salli mitään muuta vieressään. Aika on näyttävä, onko se, jota ensimäiseksi rakkaudeksi sanotaan, oikeata rakkautta; sillä todellinen rakkaus on hiljainen, myöntyväinen, lempivä, koko olentoa vallitseva, eikä tuollainen kiivas, joka hetkeksi saa kaikki innot liikkeelle, joka jännittää ja pingoittaa tunteet — ja sitten, kun on voitto voitettu, kun intojen esine samallaisilla, yhtä kiivailla innoilla vastaa — laimistuu.
Että Annassa tällaiset kiivaat tunteet olivat voittaneet, sen olemme nähneet. Jos olisi Löf puistossa, josta hän seitsemän päivää takaperin noin kiireesti lähti, käyttäytynyt samaten kuin Vilhelmi kerran oli käyttäytynyt, jos olisi hän tunnustanut rakkautensa, niinkuin Vilhelmi sen teki, mitä olisi Anna hänelle vastannut. Siihenpä on vaikea vastata. Kentiesi olisi Anna kohdellut Löfiä kuten ennen Vilhelmiä. Mutta Löf ei niin käyttäytynyt. Löf herätti myrskyn tyynessä. Jommankumman, Löfin tahi Annan, oli voittaminen. Kaikki oli yhdelle kortille pantu. Anna luuli voittavansa; hän vastasi, vaikka toisilla, kovemmilla sanoilla, samaten kuin hän oli vastannut Vilhelmille. Mutta Anna ei huomannut, että Löf oli toinen kuin Vilhelmi; että Vilhelmin tunnustus oli toisellainen kuin Löfin. Anna luuli voittavansa juuri siinä, missä hän tappasi — ja tähän perustui Annan rakkaus. Tämä synnytti ne tunteet, ne innot, mitkä vallitsivat Annan koko olennon ja saivat hänen alentumaan siihen määrään, että hän Löfin rakkautta kerjäsi. Oliko tämä Annan rakkaus todellista rakkautta? Sitä nimeä emme voi Annan rakkaudelle antaa. Vilhelmin rakkaus, se oli toista laatua. Anna sen tallasi jalkojensa alle. Hän ei nyt muistanutkaan, että Vilhelmiä olikaan, eikä sitäkään, miten tunnottomasti hän oli katkaissut kaikki ne toiveet, joita hän tiesi Vilhelmillä olevan.
Anna oli voittanut, Löf rakasti häntä.
Onnellisissa tunteissa istui Anna kauan puistossa armaansa vieressä. Paljon ei siinä puhuttu; mutta kumminkin kului aika kiireesti. Ensimäiset rakkauden suudelmat olivat Annan ruusuisilla huulilla; ikuista rakkautta oli hänelle vannottu, ikuista rakkautta oli hän vannonut.
Oliko Anna onnellinen?
Vihdoin heräsivät rakastavaiset todellisuuteen. Löf muisti, että Annalla oli isä ja äiti. Lempeästi laski hän kätensä Annan hoikan vartalon ympäri.
»Tule vanhempaisi luo!» — sanoi hän. Anna heräsi niinkuin unesta. Hän ei ollut muistanut, että hänellä vanhempia olikaan. Hän tunsi nyt, että hän oli sidottu. Ne tunteet, joita todellisen rakkauden tunnustaminen vanhemmille herättää, kun kaksi nuorta näitä lähestyy ja heidän siunaustaan pyytää, ne tunteet, jotka, jos niin saamme sanoa, kruunaavat nuorten rakkauden — ne tunteet tunkeusivat kummallisessa muodossa Annaan. Hän nousi — ja nyt huomasi hän, nyt vasta, miten hän oli antanut viekkaalle sydämellensä äkkinäisen voiton; nyt tunsi hän, että hänen kohtalonsa oli sidottu Löfiin.