Mutta kun Löf nytkin tervehti häntä yhtä kylmästi kuin tullessaan, ei tiennyt Anna enää mitä hän teki.
»Te ette saa mennä, ette saa noin mennä!» huusi hän.
Löf seisahtui. »Te itkette, neiti Anna!» — sanoi hän, ikäänkuin hän nyt vasta sen olisi huomannut. »Miksi te itkette?»
Anna pyyhkäsi pois virtailevat kyyneleensä.
»Ja sitä kysytte te!» sanoi hän. »Te olette ollut varsin paha minua kohtaan».
»Minä paha teitä kohtaan!» kertoi nuori herra. »Jumala tietää, että minä olen syytön teidän kyyneliinne».
Anna ei vastannut mitään, mutta hänen kyyneleensä valuivat alas runsaammasti. Hän tarttui innokkaasti Löfin käteen ja puristi sitä.
Nuori henkikirjoittaja huokasi syvästi. »Se on siis totta! Anna, minä olin oikeassa, kun sanoin, että te minua rakastatte».
»Minä rakastan teitä!» vastasi Anna kiivaasti.
Nuori henkikirjoittaja syleili häntä hellästi. »Anna! Anna! Sinä olet minun!» sanoi hän hiljaa.