»Minä en ole häntä näkevinäni. Hän tulee luultavasti pyytämään minulta anteeksi. Hän saa pyytää kymmenen, niin — sata kertaa, ennenkuin hänelle anteeksi annan». — Tässä mielessä meni Anna alas ikään kuin satunnalta henkikirjoittajaa vastaan.
Tämä tuli.
Anna istui portaalla, kun Löf pihaan astui. Tuskin näkyväisesti nyykäytti hän päätään, kun Löf syvään kumarsi. — Uteliaisuudesta ei Anna kuitenkaan voinut olla luomatta silmiänsä vieraasen. Löfin silmät tapasivat hänen. Silmäykset olivat oudon. Löfin koko käytös oli kuin vieraan, joka ei koskaan ennen ollut Annaa nähnyt. — Ilvenäytelmä oli siis molemminpuolinen. Se vaan oli eroitus, että Löf tiesi Annan teeskentelevän.
»Onko patroni kotona?» kysyi henkikirjoittaja kylmästi.
»On. Tiedättehän, että isä ei kulje missään» — vastasi Anna.
Sanaa sanomatta meni Löf sisälle jättäen Annan portaalle istumaan.
Mutta salin ovea avatessaan heitti hän ikään kuin salaa silmäyksen
Annaan, ja siinä silmäyksessä ilmaantui kylmyyttä.
Annan riemuhymy oli ollut liian aikainen. Hän tunsi, että hän ennen aikojaan oli iloinnut. Hän tunsi itsensä voitetuksi. Löf ei tullut anteeksi pyytämään. Into ja viha taistelivat Annan sydämessä, ja niinkuin ennenkin päättyi tämä taistelu kyyneleihin. Kun Anna tunsi, että nämä kuumina valuivat hänen poskilleen, kiirehti hän puistoon, saadakseen siellä yksinänsä itkeä.
Ja siinä itkiessä murtui hänen sydämensä. Hän oli voitettu. Hän oli valmis tekemään kaikki saadaksensa takaisin Löfin. Hän pyyhki kyyneleensä; hän odotti Löfiä. Hän oli päättänyt lähestyä häntä.
Kauan istui hän siinä. Vihdoin näki hän henkikirjoittajan astuvan ulos, niinkuin ennenkin onnellisempina päivinä. Vilahdukselta pisti Annan aivoihin ajatus: »Ehkä sopisi minun vieläkin kylmyyttä häntä kohtaan osoittaa». Mutta kun hän näki, ettei Löf edes luonut silmiänsä sinne päin puistoon, missä Anna istui, katosi tämä ajatus, ja hän kiiruhti Löfin luo.
Anna oli tässä tavoiltaan kuten huonosti kasvatettu lapsi. Kaikkia, mitä hän oli tahtonut, oli hän oppinut saamaan. Ja kun hän sai jotakin, mitä hän oli halunnut, piti hän sitä varsin vähässä arvossa. Tässä kohtauksessa Löfin kanssa tapasi Annaa ensikerran vastoinkäyminen. Huonosti kasvatetun lapsen innolla ikävöitsi hän Löfiä. Ja kun tämä nyt taasen oli valmis lähtemään Katajalahdelta, ei osannut Anna ikävyyttään hillitä. Neidollisen ujouden antoi hän alttiiksi, kun hän Löfiä lähestyi. Hän kiirehti sille käytävälle, jota Löf kulki. Hän antoi kyyneleittensä vapaasti valua alas poskiansa myöten. Ja kun hän Löfiä vastaan ehti, seisahtui hän.