Vähän aikaa tämän jälkeen nähtiin toisesta päästä Katajalahden puistoa nuoren herran astuvan maantielle. »Voitto on minun!» sanoi tämä.
Henkikirjoittaja se oli. Hän oli salaa hiipinyt takaisin puistoon Annan lähelle ja sieltä nähnyt Annan kyyneleet. »Voitto on minun!» oli hän silloinkin sanonut. »Voitto on minun!» sanoi hän toistamiseen, kun hän pisti taskuunsa Vilhelmin kirjeen, jonka Anna oli ruohikolle heittänyt.
Nyt kului muutamia päiviä, joina ei Katajalahdella mitään kummempaa tapahtunut, kuin ettei Löfiä siellä nähty. Mutta että jotakin oli tapahtunut, se nähtiin Annan käytöksestä. Annan ilo oli loppunut. Hän ei saanut lepoa, ei yöllä eikä päivällä. Alinomaa muisti hän Löfiä, alinomaa ajatteli hän häntä, ja usein hän itki. »Löf kyllä tulee takaisin» — toivoi Anna ensimäisenä päivänä ja toisena; mutta Löf ei tullut. Viisi päivää oli kulunut — Löfiä ei näkynyt. Silloin muisti Anna katkeralla mielellä Löfin sanat: »Minullakaan ei ole tapana peruuttaa sanojani. Jääkää hyvästi!» — Ja Anna rupesi miettimään mahdolliseksi, ettei Löf palaisikaan enää Katajalahdelle. Kun tämä ajatus neidossa heräsi, vapisi hän, ja sanomattoman tuskan tunsi hän sydämessään. Hän muisti hätäisesti Vilhelmiä ja mitä hän tälle oli kirjoittanut, mutta heti oli hänellä jälleen henkikirjoittaja mielessään. Ja katkerammasti kuin ennen itki Anna.
Seitsemäs aamuaurinko nousi siitä päivästä lukien, jona Anna viimeksi Löfin näki. Anna heräsi levottomasta unesta. Hänen palavat silmänsä tuijottivat ulos puistoon; hänen poskillansa oli talven vaaleus. Tänäänkin — hän tiesi sen — saisi hän kuulla isänsä kysymyksen: »Mikä hiisi on vienyt henkikirjoittajamme? Anna, osaatko sanoa, miksi hän ei enää meillä käy?» — Nämä kysymykset, ne koskisivat kipeästi nytkin Annan sydäntä; ne olivat kipeästi siihen koskeneet edellisinäkin päivinä. Anna tiesi kysymykseen vastauksen, vaan hänen täytyi se muilta salata.
Anna istui tänä aamuna kauan kamarissansa. Päivä kului; kello löi 7, löi 8, löi 9, ja yhä vielä istui Anna siellä. Hän ajatteli, mitä tehdä ja miten saada jälleen Löf käymään Katajalahdella. Hän jo ajatteli hänelle kirjoittaa; mutta tämä ajatus oli tuskin tullut hänelle selväksi, ennenkuin hän sen hylkäsi. »Ei!» huusi hän. »Silloin olisi voitto hänen, ja minun heikkouteni olisi ilmi päässyt».
Mutta saisiko hän uskoa silmiänsä? Oliko se totta? Oliko se todellakin Löf, jonka Anna näki, kun sattui ulos katsomaan? Usein ennenkin oli hän jo luullut näkevänsä tämän lumoojansa. Eikö hänen luulonsa ja toivonsa taaskin häntä pettänyt?
Ei, — tiellä tuli todellakin Löf hiljaa käyden Katajalahdelle päin.
Kummallinen naissydän! Seitsemättä päivää oli Anna odottanut ja itkenyt
Löfiä, olipa jo aikonut alentua kirjoittamaan hänelle. Nyt tuli sama
Löf käskemättä. Mitä vaikutti tämä hänen tulonsa Annassa?
Hän hypähti ylös ilosta. Ruusut nousivat taasen hänen poskilleen. »Hän tulee!» Tämä ajatus täytti Annan sydämen. Mutta tätä ajatusta seurasi kohta toinen: »Miten kohtelen minä häntä?»
Hän oli usein tätä ajatellut. Hän oli jo edellisinä päivinä päättänyt. Nyt ajatteli hän tätä uudestaan, ja riemuhymyllä pysähtyi hän entiseen päätökseensä.