Sillaikaa kun Vilhelmi ja Rönneqvist keskustelivat, oli ihmisiä tullut huoneesen. Toverukset eivät heidän tuloansa huomanneet. Mutta nyt lähestyi pöytää, minkä ääressä he istuivat, koko joukko vanhempia ylioppilaita. Onnea siinä toivotettiin Vilhelmille ja hänen kylmää kättänsä puristettiin. Vilhelmillä ei ollut mitään vastata onnentoivotuksiin; mutta hänen vastaustaan ei suuresti kaivattukaan, sillä vastatulleilla oli paljon puhumista.
Pöydän ääressä, missä Vilhelmi ja Rönneqvist äsken kahden istuivat, istui pian koko joukko. Siellä kuultiin nyt päivän uutiset ja mitä muuten kuullaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa lauma ylioppilaita on koolla. Siellä puhuttiin tutkinnoista, siellä juteltiin Kilpisen venykkeistä, jotka nyt olivat saavuttaneet korkeimman maineensa, ja muista päivän asioista.
»Oletteko kuulleet, että Sult ja Kåhrström ovat karanneet?» kysyi äkkiä eräs tovereista. »Hyvänmakuisen ja sakean liemen ovat he jälkeensä jättäneet!»
»Vai karanneet! Eipä kummaa, että ukko Björk, jonka äsken kadulla näin, oli mielestäni jotenkin alakuloinen. Hän oli, kuten olen kuullut, suurissa asioissa Sultin ja Kåhrströmin kanssa».
»Minä jo aamulla kuulin tuosta karkaamisesta, ja kuulinpa arveltavan, että Björkin täytyy tehdä konkurssi sen tähden».
»Ah! Sepä lienee syy, miksi ei nuorta Björkiä tänään täällä nähdä. Saas nähdä, miten nyt käy hänen ulkomaanmatkansa!»
»Isä Björkiähän on pidetty varakkaana, jopa rikkaanakin miehenä. Sen lisäksi hän aina on ollut varovainen; on mahdotonta, että hän umpisilmäisesti olisi luottanut Sultiin ja Kåhrströmiin».
»Ja hänen uusi rautatehtaansa! Sehän antaa 40 prosenttia, jos saa poika
Björkiä uskoa».
»Häntä en suuresti usko muissakaan asioissa, saati sitten, kun hän omistansa puhuu. Kummallista, kuinka hän on muuttunut. Ennen oli hän suorapuheinen, mutta siitä saakka, kun hän Löfin kanssa rupesi seurustelemaan, tuli hänestä ihan toinen mies».
»Minun mielestäni ansaitsee hän täydellä syyllä ne rukkaset, jotka hän on saanut».