Tätä mietti hän, ja hän mietti myös tulevaisuuttaan. Hän tiesi tarkoin, kuinka varakas patroni oli, ja hän laski itsekseen, paljonko tästä omaisuudesta tulisi hänelle kuulumaan. Se summa, joka nyt pyöri hänen ajatuksissaan, ei tosin täydelleen tyydyttänyt hänen ahneuttaan, sillä mikä määrä voi ahnetta tyydyttää, mutta, kuten tiedämme, oli Löf oppinut elämään ja tulemaan toimeen melkein vähällä. Hän mietti siis, miten Annan myötäjäiset kasvaisivat vuosi vuodelta, miten hän omasta palkastansakin voisi vuosittain tätä pääomaa lisätä, ja miten hänen varansa näin vuosittain lisääntyisivät. Nämä ajatukset, jotka nykyisyydestä alkoivat ja tulevaisuuden tuonnempiin aikoihin saakka ulottuivat, ne häiritsivät hänen untansa.
Vihdoin, kun jo aamuaurinko rupesi valaisemaan, laskeusi hän levolle ja vaipui haaveksiviin unelmiin. Näissä näki hän Annan ja rikkauksia yltäkylläisiä. Unessakin antoi hän ensimäisen sijan rikkauksille, toisen, tuonnimmaisen, Annalle. Hopea ympäröitsi häntä; se eneni, se kasvoi. Annakin muuttui hopeapatsaaksi. Löf oli onnellinen; hänen sydämensä oli onnesta haleta. Ruoho pihalla, huoneet — kaikki, mitä hän unessaan näki, oli hopeaa, joka vähitellen kellastui ja muuttui kullaksi. — »Ja tämä kaikki on minun!» huusi hän unessansa. »Minun, eikä kenenkään muun!» — Hän tarttui siihen, hän piteli sitä, mutta kumma! Kaikki, mihin hän tarttui, muuttui. Kun hän kultaan koski, hienoni se hienonemistaan ja haihtui vihdoin ilmaan. Hän hämmästyi, hän riensi tarttumaan kiini toisiin kultalevyihin, mutta mihin hän tarttui, siinä katosi kulta. Hän kiiruhti yhä kovemmilla kourilla sitä kiini pitämään. Se oli turhaa! Kylmä hiki alkoi nousta hänen otsalleen; yhä kylmempi, kuta vähemmäksi kulta katosi. Hän tunsi sanomattoman tuskan sydämessään. Hän väänteli ja käänteli itseään vuoteella. Hän näki Vilhelmin, joka kiireesti riensi Annan luo ja sulki hänet syliinsä. Hän näki, miten Anna Vilhelmiä vastaan kohotti käsiään ja miten Anna samassa muuttui eläväksi olennoksi jälleen. Hän riensi eroittamaan Annaa ja Vilhelmiä, mutta samassa katosivat ne. Löf näki unessaan, miten ne linnuiksi muuttuivat ja lensivät ylös taivasta kohden. Hän huusi vihasta ja tuskasta, mutta hänen huutoonsa vastasi kamala kaiku maasta. Sorea, kaunis, rusoittava jälki näkyi siinä, mistä Anna ja Vilhelmi olivat kadonneet. Hän silmäili ympärilleen. Kulta oli kadonnut. Musta, kolkko yö ympäröitsi häntä, mutta kaukana hänestä taivaan rannalla näki hän auringon kultaavassa valossa Vilhelmin ja Annan, samalla kuin hän tunsi hiljaa vaipuvansa alas maahan. Hän koetti tarttua ympärillänsä oleviin esineihin. Mutta kaikki, mihin hän koski, muuttui madoiksi ja suuriksi käärmeiksi, jotka häntä vastaan irvistelivät. Hän hypähti hirmustuneena vuoteeltaan ja heräsi.
»Hyi, se oli jumalaton uni!» — huudahti hän.
Valvominen ja tuo julma uni olivat saaneet hänet vaaleaksi. Hän koetti poistaa itsestään sitä synkkämielisyyttä, joka nyt oli hänen vallannut. Mutta se ei tahtonut onnistua. Hän käveli taasen edestakaisin huoneessansa, ja miten päivä kului, siten katosi myöskin se kauhu, johon uni oli hänen saanut, ja eilis-iltainen mielihyvä pääsi jälleen hänessä voitolle.
»Katajalahti on kaunis kartano» — mietti hän. »Oikean miehen hallussa, semmoisen kuin minun, tulee tämä kartano antamaan tuloja semmoisia, joita ei nyt patroni eikä hänen hiljainen rouvansa osaa aavistaa. Tämä kartano on tuleva minulle; se on päätetty!… Anna on liian hellästi kasvatettu; hän on tottunut saamaan kaikki, mitä hän haluaa. Tässä on muutos tapahtuva. Annasta kyllä tulee, minun ollessani hänen miehenänsä, säästävä ja toimelias emäntä, — siksi minussa miestä on».
Näissä ajatuksissa, joissa hänen sisimmät aikeensa ilmitulivat, puki henkikirjoittaja Löf ylleen ja oli sitten valmis lähtemään morsiamensa luo. Öisestä kauhistuksesta olivat vielä hänen kasvonsa vaaleat, mutta kun hän sen huomasi, hymyili hän vaan. »Tuohan sopii vallan hyvin minulle nyt», sanoi hän itsekseen. »Minä olen tulevaisuuttamme miettinyt!»
IX.
Odottamaton tapaus.
Päivät kuluivat. Löf oli niinkuin ennenkin jokapäiväinen vieras Katajalahdella, ja samaten kuin ennenkin osasi hän teeskenteleväisyydellään salata, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Annaa rakasti hän niin paljon kuin hänen kaltaisensa mies voi rakastaa, ja tämä sai hänen olentoonsa, hänen käytökseensä jotakin todellista, joka petti Annan ja vieläpä vanhan rouvankin, ukosta ei puhumistakaan.
Mutta rakastiko Anna häntä?