Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III

by K. J. Gummerus

Niitä, joita Löf kadehti ja joita hän samalla ystävällisesti kohteli, oli Vilhelmi Rother. Hän kadehti Vilhelmin vakavia pyrinnöitä ja Vilhelmin luonnonlahjoja; hän kadehti sitä yleistä, vaikkapa hiljaista arvoa, joka Vilhelmille kaikissa annettiin. Me näimme, että Vilhelmi puolestaan ei voinut Löfiä kärsiä, ja lisäksi vielä sekin, että Löf pelkäsi Vilhelmiä, viritti yhä hänen kateuttaan. Löf pelkäsi Vilhelmiä, sillä tämä kohteli häntä aina kylmästi, ikäänkuin olisi hän tiennyt, mitkä vaikuttimet elivät ja liikkuivat Löfissä. Mutta samassa määrässä kuin Löfissä pelko ja kateus kasvoi, samassa määrässä teeskenteli hän ystävyyttä, samalla kuin hän salaa koetti Vilhelmiä vahingoittaa, missä vaan voi, ja siihen hän aina tilaisuutta etsi.

Tällainen oli Vilhelmin ja Löfin keskinäinen väli, kuu ukko Rother perheineen tuli Helsinkiin. Ukko Rother oli Löfille nimeksi tuttu. Löf tiesi, että Rother oli rikas, ja tästä syystä oli hän jo koettanut päästä Villen ja Anteron tuttavuuteen ja olisi siinä onnistunutkin, ellei Vilhelmi olisi tätä tuttavuutta estänyt liian kauaksi kehittymästä. Ensimäinen tunne, mikä Löfissä heräsi, kun hän Vilhelmin näki Annan kanssa, oli kateus, semmenkin kun Annan puhdas, lapsellinen olento häneen vaikutti. Kateus hänessä laati nuo sanat, joita kuulimme hänen esplanaatilla mumisevan: »Vielä ei ole voitto Vilhelmin». Mutta toisesta tunteesta kävi ajatus: »Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» — kun Löf oli todistaja Rotherin herrasväen lähtöön, jolloin Annan silmäys hänet tapasi. Annan kuva oli siitä hetkestä asti asunut Löfin mielessä, ja turhaan koetti hän sitä unohtaa. Samassa määrässä kuin kateus Vilhelmiä kohtaan kohoni Löfissä, syntyi hänessä halu voittaa Anna, ja jos hän Annan voittaisi, olisihan silloin hänen kateutensakin tyydytetty. Tämä oli ajatus, jota ei Löf voinut eikä tahtonutkaan poistaa mielestään. Päinvastoin juurtui se hänessä, ja juuret kasvoivat, sillä Löf päätti ja oli, kuten tiedämme, siinä oikeassa — että joku hellempi tunne asui Vilhelmissä Annaa kohtaan. Totta on, että kateus oli ensimäinen tunne, joka hänessä vallitsi; mutta rakkauskin oli häneen vaikuttanut, ja hänen ilonsa oli ajatella Vilhelmiä onnettomana, samalla kuin hän itse, Löf, olisi onnellinen ja rakkaan Annan omistaja.

Jos Anna olisi ollut köyhä, ei olisi Löf koko asiaa ajatellut. Löf oli jo aikoja sitten päättänyt, että ainoastaan semmoinen tyttö, joka voisi hänelle varoja tuottaa, saisi kantaa hänen nimeänsä. Tavarat pani hän ensimäiseen sijaan, rakkauden toiseen. Mutta Anna oli rikas, rikkaus ja rakkaus tässä yhtyivät. Sitä parempi!

Löf oli mies, joka tiesi päätöksensä pitää, kun hän jotakin oli päättänyt. Hän oli päättänyt voittaa Annan, ja hän ryhtyi kohta keinoihin. Ensimäinen työ oli päästä Annan tuttavuuteen. Hän ajatteli sinne ja tänne. Hän otti tarkan tiedon ukko Rotherin rikkaudesta, hänen kartanostaan, asukkaista pitäjäässä, johon Katajalahti kuului — sanalla sanoen kaikesta, joka oli vähäisessäkään yhteydessä hänen aikeensa kanssa, ja tämä hänen tiedustuksensa loppui niin, että hän ensikerran eläessään poikkesi tehdystä päätöksestään. Hän oli pyrkinyt tohtoriksi — nyt luopui hän tästä pyrinnöstään.

Useimmat virkamiehet kihlakunnassa ja pitäjäässä, johon Katajalahti kuului, olivat vanhoja, etenkin henkikirjoittaja ja kruununvouti. Löf päätti kääntyä semmoiselle tielle, jolla voisi tulla kelvolliseksi näihin virkoihin. Hän tosin pelkäsi, että Vilhelmi ehtisi ennen häntä voittaa Annan. Mutta hän päätti samalla pitää tarkasti silmällä heitä. Löf kyllä tiesi, kuinka epävarma hänen yrityksensä oli, mutta hän tiesi samalla, että uskaltamatta ei mitään voiteta, ja — hän uskalsi, eikä seitsemäs kuukausi ollut vielä umpeen kulunut, ennenkuin hän oli tarvittavat tutkinnot suorittanut.

Kolmatta vuotta palveli hän senaatissa; silloin kuoli toinen niistä virkamiestä, joiden jälkeiseksi kelvatakseen Löf oli valmistaunut, ja että hän henkikirjoittajan viran sai, olemme jo nähneet.

Kaikki on hänelle tähän saakka onnistunut, ja että hän päätarkoituksessaan onnistuisi, sitä hän ei enää epäillyt. Hän muutti pitäjääsen, johon Katajalahti kuului, ja hänen ensimäinen työnsä siellä oli tutkia sitä tannerta, jolla hän alkoi taisteluun antautua. Nyt, sen tiesi hän, tulisi hänen käyttäidä viisaasti. Kaiken entisen varovaisuutensa kutsui hän avukseen, ja sitten ryhtyi hän päätarkoitustansa toteuttamaan. Annan luonteen oppi hän pian tuntemaan. Hän näki hänet luonnon muodostamaksi lapseksi, joka ei ollut koskaan mitään vastustusta maailmassa kohdannut; hän näki, että Annassa asui intoja, joita hänen vaan tulisi herättää — ja voitto olisi hänen. Annaa ei ollut mikään vielä kukistanut; jos Löf Annassa voisi synnyttää rakkautta, olisi Anna kukistettu. Me olemme nähneet, että Löf tässäkin asiassa onnistui, vieläpä miten hän onnistui. Itse piti hän tällä aikaa varsin tarkalla silmällä Annaa. Joka ainoata hänen sanaansa, hänen käytöstänsä, jokaista hänen silmäystänsä piti Löf tarkalla silmällä. Vähimmätkin väreelliset muutokset Annassa äkkäsi hän, ja kaikkia käytti hän hyväksensä.

Vähän vastenmielistä oli Löfille aluksi Anteron kotonaolo: mutta hän huomasi pian, että Antero oli hänelle enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Antero, joka jo nuoruudesta oli hellä ja hyväluontoinen, oli kasvanut viehkeäksi nuorukaiseksi, jonka sydän oli varsin tunteellinen ja tyyni sekä vapaa kaikesta epäluulosta. Kun siis Löf rupesi sydämellistä ystävyyttä hänelle teeskentelemään, voitti hän Anteron pian ystäväkseen, joka itsekseen katui entistä kylmyyttään häntä kohtaan. — Se herätys, jonka Antero Pohjalaisten vuosijuhlassa oli saanut, kun hän siellä ensikerran maamme etevimpiä miehiä näki, se herätys ei jäänyt hänessä vaikuttamatta. Kaiken aikansa käytti Antero lukemiseen, ja kun hän väliin sekaantui Annan ja Löfin välisiin keskusteluihin, lausui hän aina ajatuksia, jotka antoivat pitkäksi aikaa kiista-aineita Annalle ja Löfille. Anterolta sai Löf tietää paljon Annasta, vaikkei Antero ensinkään aavistanut syytä, miksi Löf aina Annasta jotakin tiedusteli.

Onnellisena, siinä määrässä kuin itsekkäinen saattaa onnellinen olla, palasi Löf kotiinsa Katajalahdelta, kun hän oli viimeisen ryntäyksensä Annan sydäntä vastaan tehnyt ja siinä ryntäyksessä onnistunut. Iltaa oli jo pitkältä kulunut, mutta uni ei vaivannut sankariamme. Hän käveli edestakaisin kamarissansa.

Hän oli voittanut. Voittoansa hän mietti. Hän tiesi, että hänellä oli kiistaveli, joka, samaten kuin hän, oli pyytänyt Annan rakkautta. Vilhelmin kirje Annalle sanoi hänelle sen. Tämä tieto teki hänen voittonsa kahdenkertaisen makeaksi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja hän oli saanut kostaa!