Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III

by K. J. Gummerus

»Kummallista, miten tuo jumaluusoppi saa ihmisen riivatuksi» — sanoi eräs tovereista, joka pitemmän aikaa oli Vilhelmin tuntenut. — Ennen oli hän, ellei juuri iloinen, niin kumminkin hupainen poika; mutta niin pian kuin hän jumaluusoppia rupesi lukemaan, muuttui hän ihan toiseksi ihmiseksi.

VIII.

Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.

Puolen toista virstaa Katajalahdelta oli talo, jossa kihlakunnan uusi henkikirjoittaja oli asumassa, ja kummallista kyllä, miksi juuri tässä; sillä talo oli köyhimpiä, eikä sanottavan kauniilla paikallakaan, vaikka Löf väitti, että paikka oli yhtä kaunis kuin Katajalahti, joka näkyi niemelle, missä talo oli. Tässä talossa oli henkikirjoittajalla kolme huonetta, tupa, joka saliksi oli laitettu, ja kaksi kamaria. Mutta siitä päivästä saakka, jona henkikirjoittaja oli tänne muuttanut, ei häntä oltu usein kotonansa nähty muulloin kuin öisin, aamuin ja illoin; ja silloin istui hän miltei aina työtä tehden. Kuten tiedämme, oleskeli hän suurimmat osat päivistä Katajalahdella.

Näin oli hänen tulostaan kolme kuukautta kulunut, ja mitä näiden kuukausien kuluessa oli tapahtunut, sen jo tiedämme. Henkikirjoittaja oli kosinut, ja hänellä oli nyt morsian.

Päivänä, jona tämä tapahtui, tuli henkikirjoittaja myöhään illalla kotiinsa. Hän palasi nyt Katajalahdelta voittajana. Viime viikon kuluessa ei hän ollut missään käynyt. Alituisessa työssä oli hän sen aikaa ollut. Nyt, kun hän taasen Katajalahdella kävi ja voittajana sieltä palasi, oli hän vähän toisellainen kuin ennen. Hän ei nyt, niinkuin hänen tapansa muuten oli, kun hän herrastalosta palasi, istunut työpöytänsä ääreen. Hän käveli edestakaisin kamarissansa ja mietti.

Me tiedämme, mitä sukua Löf oli ja että hän nuoruudessansa oli ollut kerjäläinen. Tästä alhaisesta tilasta olivat hänen luonteensa ominaisuudet hänet nostaneet, ja samalla kuin hän siitä nousi, samalla kun hän yhden pyrintönsä perille oli päässyt, asetti hän itselleen toisen päämaalin, jonka perille hän sitten koetti päästä. Näin askelittain oli hän päämaalista toiseen kulkenut. Tällä matkallaan, jos sitä siksi voimme kutsua, oli hän jo nuoruudestansa oppinut aina vaan itseänsä katselemaan ja pitämään muita ihmisiä ainoastaan välikappaleina, joita hän sai käyttää, jos olivat hänelle hyödyksi, tahi jättää sikseen, jos hän huomasi, ettei hän niitä tarvinnut. Löfissä oli niin muodoin jo alusta saakka itsekkäisyyden henki herännyt, ja tämä henki oli hänen niin kokonaan voittanut, että hänellä oli oma itsensä aina silmäinsä edessä. Toisten onni ja hyöty koski häneen ainoastaan sen mukaan, kuin hän siitä näki itselleen olevan hyötyä. Mutta tämä hänen luonteensa pääominaisuus ei päässyt kaikkien nähtäväksi; sillä kaikessa, mitä Löf teki, kysyi hän järkeään, ja tämä sekä kokemus oli hänelle näyttänyt, että ihmisistä, jopa niistäkin, joilta hän ei aluksi luullut voivansa odottaa mitään, kumminkin saattaisi olla jotakin hyötyä hänelle. Tämä sai aikaan sen, että hän varovaisesti kaikkia kohteli, jotta aina voisi heitä lähestyä, jos hän sittemmin näki, että semmoinen lähestyminen voisi häntä hyödyttää. Koulussa ja lukiossa ei rakastanut häntä kukaan, sillä aisti sanoi lapsille, ettei Löfissä hyvää asunut. Mutta häntä ei kukaan vihannutkaan, sillä Löf ei näyttänyt vihaa ketään kohtaan. Lasten silmät ovat tarkat, eivätkä kumppaleitten viat heiltä jää tuntemattomiksi. Löf tiesi sen ja käyttäytyi sen tähden aina varsin varovaisesti. Kumminkaan ei hän aina voinut salata, mitä hän olisi tahtonut salassa pitää. Hänen toverinsa siis pian huomasivat, että hän oli kaksimielinen, eikä tämä lisännyt heidän rakkauttaan häneen. Mutta Löf tiesi aina käyttäidä niin viisaasti, etteivät hänen toverinsa koskaan tulleet täyden totuuden perille. He katselivat häntä aina epäluuloisesti, mutta siitä etemmäksi pääsemästä tiesi Löf heidät estää. Näin oli hän koulu- ja lukioaikansa purjehtinut opettajain ja oppilaiden välistä vettä, ja vaikka eivät edelliset enemmän kuin viimeksimainitutkaan häntä kaikissa aina uskoneet, ei häntä voitu valehteliaksikaan sanoa. Kun hän ylioppilaaksi pääsi, sitten tiesi hän vapauttaan käyttää. Hänestä ei silloin kuulunut muuta kuin hyvää, vaikka ei juuri voitu sanoa, että hän hyvissä seuroissa oli. Nyt oli hänellä parempi tilaisuus valita toverikseen semmoisia, joista hän tiesi olevan hyötyä itselleen. Useat näistä menivät jo ylioppilaina perikatoon; mutta ennenkuin se tapahtui, oli Löf irtautunut heidän seurastaan.

Löfissä oli aina vallinnut tavaton kunnianhimo. Kunniaa olisi hän nerollaan ja hupaisuudellaan varsin hyvin voinut saada niiltä, joiden kanssa hän seurusteli; mutta tällaista kunniaa piti Löf mitättömänä. Hän pyrki ylemmäksi; hän pyrki korkeammalle. Ja tämä hänen pyrkimisensä, jonka tuli aina paloi hänessä, ei antanut hänelle rauhaa. Hän tiesi, että ainoastaan työ kruunaa semmoista pyrintöä, ja tämän tähden teki Löf uutterasti ja väsymättömästi työtä. Hänen terävä järkensä, hänen vilkas ja pikainen käsityksensä teki työn hänelle helpoksi. Kun hän ylioppilaaksi tuli, oli hänellä maalina voittaa tohtorin hattu. Sitten kun se olisi voitettu, sitten olisi aika toinen päämaali asettaa — ajatteli hän. Askele kerrassaan, tämä oli hänen ohjenuoransa.

Kuten siis näemme, oli Löf itsekäs, ja itsekäs suurimmassa määrässä. Itsekkäisyydessä on monta kohtaa, jotka siihen kiinteästi liittyvät. Näistä on kateus tavallisimpia. Itsekkäinen, joka kaikkea hyvää suo ainoastaan itsellensä, ei saata hyvillä silmillä nähdä, että toiselle käy yhtä hyvästi, vielä vähemmin, että heille käy paremmin kuin hänelle itselleen. Kateus herää hänessä. Ja kateuden ensimäinen tunnusmerkki on, että se kaikissa koettaa kadehdittua halventaa. Tällainen kateus vallitsi Löfissä. Hän kadehti kaikkia, joissa hän näki löytyvän todellisia pyrintöjä, ja varsinkin, jos nämä pyrkiät olivat varustetut hyvillä luonnonlahjoilla. Mutta Löf tiesi kateuttaankin salata. Hän oli siinä toisista, tavallisista kadehtioista eroava, että hän ei kadehdittujansa julkisesti halventanut — ja syynä siihen oli tuo jo yllämainittu varovaisuus, joka ei sallinut hänen loukata ketään; sillä niistäkin voisi hänelle olla hyötyä. Mutta jos hän salaa, kenenkään tietämättä, voi heitä vahingoittaa, niin silloin hän ei heitä säästänyt, ja hänen salainen ilonsa oli suuri, jos hän tässä onnistui. Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihamiesteni kanssa minä kyllä toimeen tulen, näin olisivat ne Löfin kumppaleista, joita hän enin suosi, saaneet sanoa, jos olisivat nähneet, mitä Löfin sydämessä liikkui, kun hän heitä imarteli.

Mutta taidollisimmasti kaikista vioistaan osasi Löf kumminkin salata suurimman vikansa. Hän oli saituri sanan lujimmassa merkityksessä. Raha oli hänen epäjumalansa. Hän tiesi, miten yleisesti saitureita halveksitaan, ja sentähden aina, kun hän epäjumalaansa kunnioitti, ja kuinka suuressa määrässä hän sitä tekikään — tiesi hän tarkalla varovaisuudellaan sen salassa pitää. Jo nuorimmasta ijästään saakka oli hän rahan arvon tiennyt. Köyhällä sitä tietysti ei paljon olekaan. Köyhyys oli siis tällä kohdalla hänen onnensa. Ylioppilaana ollessaan tiesi hän niin elää, ettei hänen elämänsä sanottavasti mitään maksanut. Hänellä oli jo synnynnästään erinomainen lahja elää toisten kustannuksella. Ja tämänkin osasi hän nyt niin salata, että ne, jotka häntä olivat elättäneet, vasta jälestäpäin sen huomasivat. Väliin kumminkin, kun hän näki, että hänen oma etunsa sitä vaati, oli hän tuhlaajakin — jos ei muiden, niin ainakin omasta mielestään.