Aksel Rönneqvist, joka oli ottanut vilkkaasti osaa toveriensa jutteluihin, oli tuon tuostakin luonut silmänsä Vilhelmiin ja nähnyt, että tämä, kun ei enää Löf ollut puheen esineenä, taasen oli vaipunut entisiin mietteisiinsä. Kun Vilhelmi ennen oli joskus poissa kodistaan viettänyt iltaansa, joka kumminkin ani harvoin tapahtui, ei hän koskaan kauan ollut viipynyt. Nyt hän näkyi unohtaneen ajan juoksun, sillä kello oli jo jotenkin paljon, eikä vielä Vilhelmi lähtöä tehnyt. Rönneqvist näki, ettei Vilhelmi ensinkään tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän koetti nyt huomauttaa häntä, missä paikassa he nyt olivat, ja kysyi:
»Eikö tilata ruokaa? Kello on jo kohta 12».
»Ei minun ole nälkä», vastasi Vilhelmi.
Mutta tämä kysymys oli kumminkin herättänyt Vilhelmin. — Vastaukseensa liitti hän heti: »Mutta voimmehan kumminkin syödä».
Toverukset tilasivat ruokaa. Rönneqvist söi mielihalulla, mutta
Vilhelmi tuskin sitä maistoikaan.
Nyt vasta huomasivat toverukset, että Vilhelmi oli toisellainen kuin ennen, ja eräs heistä lausui:
»Mikä hitto nyt Vilhelmiä vaivaa? Totta on kyllä, että jumaluusoppi miehensä elättää, mutta ruoka ei kumminkaan syömättä vatsaan pääse».
Toiset nauroivat. Mutta Vilhelmi työnsi tyköään lautasen ja lausui: »Ei minun ole nälkä». Sitten nousi hän äkkiä, ja noustessaan kuultiin hänen hiljaa mumisevan:
»Ei koskaan!… Ei koskaan!… Ei koskaan!»
Akseli Rönneqvistin kanssa erosi hän seurasta. Hänen syntymäpäivänsä oli mennyt. Kello löi 12.