Ja kun hän tämän sanoi, tunsi hän, että Anna puristi hänen kättään.
Vilhelmistä puhuttiin vielä kotvan aikaa, ja Anna otti tähän puheesen osaa vilkkaammasti kuin ennen. Mutta puhe raukeni vihdoin, ja vieraat rupesivat sanomaan jäähyväisiä, semmenkin kun patroni vankoilla haukotuksillaan näytti, että hän odotti lepoa.
Katajalahdelta olivat kaikki vieraat lähteneet. Mutta tuskin oli viimeinen ennättänyt poistua pihalta, kun patroni sanoi vakavasti perheensä jäsenille:
»Laittakaa valmiiksi kaikki huomiseksi, minun on lähteminen
Helsinkiin».
Kahdesti sai patroni kertoa tämä käskyn, ennen kuin hänen rouvansa käsitti, mistä asiasta kysymys oli. — Mutta kun hän ei sittenkään saattanut uskoa todeksi, mitä hän kuuli, hymyili hän vaan kummastellen.
Mutta silloin närkästyi patroni. Hän, joka vihaan oli — kuten hän itse väliin kerskaili — yhtä hidas kuin meidän Herramme, suuttui viimein. »Mitä naurat! Enkö minä ole isäntä, eikö minulla ole oikeus lähteä mihin tahdon!» — huusi hän.
»Mutta, Jumalan nimeen!» — vastasi rouva. »Mikä syy sinua nyt pakoittaa Helsinkiin lähtemään, ja näin äkkiä?»
»Se on yksinään minun asiani. Laita sinä vaan, että minä huomenna, mitä varemmin sitä parempi, pääsen lähtemään». — Ja kun patroni näin kovilla sanoilla oli rouvaansa puhutellut, vetäysi hän kiireesti kamariinsa jälleen.
Siinä seisoivat nyt rouva, Löf, Anna ja Antero ymmärtämättä patronin kummallisen käytöksen syytä. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasivat he, jotakin varsin omituista; sillä näin kuin nyt ei ollut patroni käyttäytynyt koskaan ennen. Mutta mitä oli tapahtunut?
»Ah!» huusi äkkiä Löf. »Kirje, jonka patroni sai, oli Helsingistä.
Siellä on tapahtunut jotakin, joka vaatii patronin matkustamaan sinne».