»Kihloissa!» huusi patroni. »Mitä hittoa! Minulle kirjoitettiin, että he ovat karanneet».
»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi vielä. Hän, poika parka, ei näkynyt nyt ymmärtävän, mitä se sana merkitsi.
»Kihloissa! No, sitten he ovat täällä, ja kirje oli sulaa valhetta,
Jumalan kiitos! Eikö Björk ole mennyt konkurssiin!»
»Konkurssiin? Kuka on mennyt konkurssiin?» kysyi nyt Vilhelmi, joka kuuli patronin viimeiset sanat.
»Jumalan kiitos, Vilhelmi, sinä nostit tuntuvan painon rinnaltani. Mutta konnamaista on narrata vanhaa miestä tekemään tällaista matkaa suotta ja syyttä!» Ja patroni vimmastui nyt tästä hirmuisesti, kun hän luuli, että häntä oli vaan petollisesti ja pilalla pelätetty. — »Mutta sen sanon minä, sitä ei ole kukaan ilmaiseksi tehnyt!»
Vilhelmi katseli pitkään patronia. Katajalahden isännän viha herätti Vilhelmin hänen unelmistaan. Hän silitti kädellänsä vaaleita kasvojaan, ikäänkuin poistaakseen jonkun pahan unen.
»Mitä sanoitte?» — kysyi hän. — »On kuin olisin kuullut teidän lausuvan, että Anna on kihloissa Löfin kanssa — se ei suinkaan ole mahdollista!»
»Ja miksi ei, mitä kummaa siinä? Viime pyhänä julkaistiin kihlaus, kun meillä silloin oli paljon vieraita. Tämä kihlaus jo minua lohdutti, sillä jos minä perikatoon olisin mennyt, olisi Annalla ollut turva maailmassa. Mutta hyvä on, että koko juttu Björkin konkurssista oli pelkkää valhetta … vaikkapa se olikin kovin konnamaista».
Vilhelmi kuuli nyt, mitä ukko puhui, mutta tästä puheesta hän ei mitään ymmärtänyt. Hän muisti kuulleensa Björkin konkurssista, ja huolimattomasti, kuten ainakin, kun vieraista asioista puhutaan, sanoi hän: »Se on siis valhetta, että Björk on mennyt konkurssiin?»
»Valhetta!» — vastasi patroni. — »Sinäpä sen valheeksi sanoit!»