Äskeinen keskustelu oli vähäksi aikaa herättänyt Vilhelmin. Mutta kun patroni oli mennyt, vaipui hän jälleen entiseen tilaansa, jossa ollessaan hän ei tiennyt mitään ympäristöstänsä. Rönneqvist sai puhua mitä tahansa. Yksitavuisesti vastasi Vilhelmi, tietämättä että hän vastasi taikka mitä hän vastasi. Vasta silloin, kun Rönneqvist rupesi Annasta puhumaan, heräsi Vilhelmi taasen.
»Sinä et tiedä, minkä uutisen setä on tuonut» — sanoi hän kiivaasti —
»Anna on kihloissa Löfin kanssa!»
»Löfin kanssa!» huudahti nyt vuorostaan Rönneqvist. »Eipä kummaa, ettet häntä koskaan ole voinut kärsiä. Mutta siitä nyt näet, kuinka vähän Anna ansaitsee sinun rakkauttasi».
Vilhelmi hymyili surullisesti. Oli siitä aikoja kulunut, kun hän viimeksi oli hymyillyt.
»Ja siitä syystä» — jatkoi Rönneqvist — »toivon minä, että luovut turhasta surustasi».
Vilhelmi ei vastannut mitään. Hän vaan kummastelevin silmäyksin ystävätään katseli.
Yhtä ja toista puhui Rönneqvist vielä, muka lohdutuksen sanoja, joihin Vilhelmi ei sanaakaan vastaan virkannut. Vihdoin laski hän kätensä Vilhelmin olalle. »Sinä olet aina ollut minun ystäväni» — sanoi hän, »ja voit nyt ystävyyttäsi näyttää sillä, että tähän kirjoitat nimesi. Minun palkkani on vielä niin vähäinen, ettei se ensinkään riitä, ja tästä syystä täytyy minun lainata».
— Ja pöydälle Vilhelmin eteen pani Rönneqvist valmiiksi kirjoitetun velkakirjan.
»Jos tahdot minua auttaa, niin kirjoita tähän nimesi!»
Vilhelmi katseli paperia ja ystäväänsä vuorotellen. Yhtäkkiä sanaa sanomatta tarttui hän kynään, ja lukematta, mitä velkakirja sisälsi, piirsi hän siihen nimensä. Velka, jonka takaukseen hän sitousi, oli 2,000 markan suuruinen.