»Minä olen ollut kiittämätön» — sanoi ukko. »Amanda, nyt vasta minä tunnen sinua!»
Kauan istuivat sitten patroni ja rouva puhellen. Mitä he puhuivat, jääköön kertomatta. Tietysti eivät he iloisista asioista puhuneet; mutta kumminkin, kun he nuorten luo saliin tulivat, olivat he melkein iloisia. Heillä oli täysi luottamus toisiinsa, ja niinhän on asia laita, että ilomme ei ole täydellinen, ellei joku toinen, jota rakastamme, ole siitä osallinen — — mutta surun laita on päinvastainen. Se on täydellinen se suru, jota olemme tuomitut yksinämme kantamaan. Jos joku, johon luotamme, jota rakastamme, ottaa siihen osaa, niin tuntuu ikäänkuin jakautuisi se kahtia, ja kuorma on puolta helpompi meidän kantaa. Surun katkeruus kadottaa terävän nuolensa, kun saamme sen purkaa ystävän helmaan.
Kun patroni tuli saliin, jossa Antero ja Anna olivat päättäneet tehdä minkä ikinä voisivat onnettomuuden lieventämiseksi, ei enää tuota onnettomuutta edes mainittu. Patroni rupesi puhumaan Helsingistä, mitä uutta sieltä kuului, ja ainoastaan sivumennen koski hän tuohon kipeään asiaan, kun hän Vilhelmistä puhui. Häntä ei osannut patroni kyllin kiittää.
Juuri silloin, kun patroni puhui Helsingistä ja mikä siellä oli häntä kohdannut, astui Löf saliin. Rauhattomassa tilassa oli tämä mies parka viimeiset viikot elänyt, taistellen kovaa taistelua ahneuden ja rakkauden välillä. Hän tuli nyt kuulemaan, mitä uutisia patroni toi. »Jos niin on, että patroni omaisuutensa menettää — hyvästi silloin Anna!» — tähän päätökseen oli itsekäs nuori mies tullut. Hän kyllä tunsi, että hän paljosta luopuisi, kun hän Annan jättäisi — mutta jompikumpi, rikkaus tai Anna, oli hänen jättäminen, ja hän arveli: »Rikkaudesta minä aina löydän onneni; ja ken on sanonut, että Anna voi minulle palkita, mitä minä hylkään, jos hänen otan». Ahneus oli niin muodoin voittanut hänen päättäessään.
»Ja oliko Vilhelmi onnellinen?» kysyi Anna, kun Löf astui sisälle.
»Oli» — vastasi patroni ja meni tulevaa vävyänsä vastaan, jota hän ystävällisesti kätteli. »Minä tässä kerron, mitä matkallani olen saanut tietää» — sanoi hän hänelle.
»Uhkaava vaara on mennyt ohitse» — oli ensimäinen ajatus, joka juolahti henkikirjoittajan mieleen. »Muuten ei patroni jonninjoutavia kertoisi eikä niin iloiselta näyttäisi». Ja tämä ajatus sai henkikirjoittajan niin iloiseksi, kuin olisi hän suuren rahasumman voittanut.
»Me puhuimme tässä Vilhelmistä; voin sanoa terveisiä häneltä. Vilhelmi on nyt Turussa ja vihitään piakkoin papiksi».
Löf oli istunut Annan viereen, jota hän nyt oli tervehtinyt hellemmästi kuin ennen ja jonka kättä hän nyt hellästi puristi.
Anna oli juuri kysyä jotakin muuta Vilhelmistä, kun henkikirjoittaja kääntyen patroniin ennätti lausua: