Hän ei juossut heitä vastaan, vaan jäi seisomaan. Hän tunsi sydämensä tykyttävän niin rajusti, että hänen ruumiinsa vapisi. Sillä kun hän Vilhelmin näki, muisti hän, minkälaisen kirjeen hän niinä päivinä, joita hän itsekseen nimitti raivonsa päiviksi, oli hänelle kirjoittanut. Muuttunut oli hän siitä ajasta, mutta hänen tekonsa seuraus vaivasi nyt häntä. Puitten välistä hän näki nuorten astuvan huoneesen, ja yhä seisoi hän liikkumatta. Hänen ajatuksensa juoksivat sinne tänne; ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän ne tasaantumaan. Silloin, vasta silloin lähestyi hän huonetta, ja kuta likemmäksi hän sitä lähestyi, yhä sitä kovemmin tunsi hän sydämensä tykyttävän.
Kummallinen oli serkkujen tervehdys. Anna ei uskaltanut luoda katsettaan Vilhelmiin. Hän tunsi kätensä vapisevan Vilhelmin kädessä, ja hän osasi tuskin vastata Vilhelmin kysymyksiin. Mutta tästä pahasta pääsi hän, kun Ville astui saliin patronin kanssa. Ilo loisti patronin silmistä, ja usein kuultiin hänen sanovan: »Jumala siunatkoon teitä!»
Vilhelmi ja Ville olivat tuoneet jonkun iloisen uutisen, sen huomasi Anna hyvin, eikä hänen tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin hän sai sen tietää. Patroni saisi pitää Katajalahden 80,000 markasta, jos hän vuotisesti ottaisi maksaakseen 4 prosenttia korkoa ja 2 prosenttia pääomaa. Ne 20,000 markkaa, joita korkeammalle velka nousi, saisi hän anteeksi. Tämän kaiken olivat Ville ja Vilhelmi yhdessä toimineet, ja avullinen heille oli tässä ollut etenkin se tuomari, jonka luona Ville oli ollut. Eikä heillä suuria puuhia tässä ollutkaan. He olivat näyttäneet, ettei missään tapauksessa, jos patroni konkurssiin menisi, voitaisi saada toista, maksamatonta puolta takauksesta kokonaan maksetuksi, koska kartano oli arvattu 80,000 markaksi, minkä summan patronikin vähitellen voisi maksaa. He olivat näyttäneet, miten viattomasti patroni oli joutunut vahinkoon, joka uhkasi häntä suurimmalla kurjuudella. — Kaikki tähän kuuluvat asiakirjat olivat he kirjoittaneet; nyt tulisi vaan patronin suostua heidän toimiinsa.
»Ja sen teen minä sydämestäni!» huusi patroni. »Katajalahti on aina 100,000 markan arvoinen. Minä en ymmärrä, miksi se niin vähäksi arvattiin…»
»Mutta minä ymmärrän ja tiedän sen» — sanoi Antero, joka juuri oli saliin tullut ja tulleita ehtinyt tervehtiä. »Minä ymmärrän sen. Joka toiselle kuopan kaivaa, hän putoaa siihen itse. Niin on nyt henkikirjoittajan käynyt. Vaikka ei hän tarkastajain seuraan kuulunut, oli hän kuitenkin juuri se, joka arvasi Katajalahden ainoastaan 80,000 markaksi ja sai tarkastajat meitä kohtaan nurjamielisiksi … millä keinoin, sen heitän sanomatta. Hän toivoi saada nähdä isäni ja äitini — meidät kaikki — suurimmassa köyhyydessä… Hän on nyt pahalla aikomuksellaan tehnyt meille hyväntyön. Hänellä oli kentiesi aikomus itse ostaa tämä kartano; nyt on hän alentamalla tämän arvon saanut aikaan sen, että me voimme sen pitää».
Kun Vilhelmi nämä Anteron syytökset kuuli, loi hän silmänsä Annaan. Anna oli Anteron tullessa uskaltanut katsella Vilhelmiä; nyt loi hän taas kiireesti silmänsä alas. Olihan se sama mies, josta Antero puhui, ollut hänen ylkänsä — oli vieläkin. Anna tunsi, että hän punastui ja vaaleni vuorotellen. Hän ei olisi voinut nyt sanoa mitään. Vilhelmi yritti jotakin sanoa, mutta ennenkuin hän sitä ehti, oli Antero lausunut:
»Se ilvenäytelmä, jota täällä ainakin viime viikolla on näytelty, loppukoon nyt! Anna on ollut Löfin kanssa kihloissa. Miten tämä kihlaus Annan puolelta tuli toimeen, sitä on minun aina ollut ja on vieläkin mahdoton ymmärtää. Onko Anna rakastanut Löfiä, sitä en minä tiedä; nyt tiedän minä varmaan, ettei hän sitä tee. Siis, Anna, anna minulle sormuksesi, minä toimitan sen henkikirjoittajalle takaisin!»
»Olisiko Löfin työtä se, että minä maantielle joutuisin!» — mumisi patroni. »Se on mahdotonta! Mitä pahaa olen minä hänelle tehnyt?»
Kun Anna kuuli veljensä sanat, loi hän silmänsä ylös, ja ensikerran pitkän ajan kuluttua tapasivat hänen silmänsä nyt Vilhelmin. Hiljaa veti hän sormuksen sormestaan ja antoi sen sanaa sanomatta Anterolle.
»Se on oikein tehty, sisareni!» sanoi Ville. »Sinun kihlaustasi en ole ikinä hyväksynyt; Löfiä en ole koskaan voinut kärsiä; mutta että hän näin kauas pahuudessa on ehtinyt, sitä en olisi koskaan uskonut. Jos hän olisi toinen mies, tahtoisin uskoa, että hän meidän parastamme tarkoitti, kun hän halvensi kartanon arvon».