»Sinä et tunne häntä», vastasi Antero. »Minä olen viimeisinä aikoina pitänyt häntä silmällä, ja minä tiedän nyt, että ahneus ja kateus vallitsevat hänessä. Hän on viekkaasti kauan aikaa osannut salata oikean luonteensa; mutta tulipa tämä ilmi, ennenkuin se Annan sai ikuisesti onnettomaksi».
Patroni ei pitkään aikaan osannut mitään sanoa.
Vihdoin lausui hän:
»Tämä päivä on onnen päivä. Ville ja Vilhelmi ovat säilyttäneet minulle Katajalahden. Antero on poistanut meiltä vielä tuntuvamman onnettomuuden».
Kyynelsilmin syleili rouva itkevää tytärtään.
»Ellen pety» — lausui Ville — »lähtee posti täältä tänään. Parasta siis on, että heti laitamme velkakirjan valmiiksi, niin voidaan se jo tänään lähettää. — Kuu se on tehty, sitten saa Antero kertoa, millä tavalla ja miten hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän nyt on kertonut».
Ja isänsä sekä Vilhelmin kanssa vetäysi Ville patronin kamariin. Rouva ja Anna jäivät saliin, kun Anterokin läksi kamariinsa lausuen:
»Tehkäätte te, mitä voitte, minä en sitä ymmärrä. Mutta tämä Annan sormus on niin pian kuin on mahdollista lähetettävä henkikirjoittajalle».
* * * * *
Kun Antero kertoi Löfistä asioita, joita ei patroni tahtonut uskoa, ei hän pannut omiansa. — Samalla kuin Löf päätti rikkoa aiotun naimiskauppansa, oli hän ottanut uuden askeleen pahuuden tiellä. Ajattelematta mitä siitä seuraisi, oli hän niille, jotka Katajalahtea kävivät tarkastamassa, kertonut yhtä ja toista halveksivaa. Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen halventavat lauseensa tekivät, älysi hän heti, mitä siitä seuraisi.