Löf oli kyllä jo päättänyt luopua Annasta. Mutta nyt kun Anna luopui hänestä, tunsi hän sydämessään jotakin, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Niinkauan kuin hänen vallassansa oli ollut tehdä kumman tahtoi, pitää Anna tahi luopua hänestä, oli hän ollut levollinen. Mutta nyt, kun päätös asiassa oli annettu häneltä kysymättä, nyt pääsivät pahat henget hänessä valloilleen. Tuhannet ajatukset ajoivat toisiansa hänen aivoissaan, tuhannet kysymykset, joihin hän ei voinut vastata. »Olisiko patroni voinut maksaa velan, olisiko Vilhelmi, jonka hän nyt muisti tulleen, voinut saada Annan mielen muuttumaan?» Näihin kysymyksiin supistuivat vihdoin henkikirjoittajan kaikki ajatukset, ja samassa alkoi hänessä päätöksiä kypsyä.
Vielä äskettäin ei hänellä olisi ollut mitään vastaan, jos Anna olisi hänelle antanut rukkaset, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että Anna oli ne antanut omasta tahdostansa. Nyt oli hänen itserakkautensa loukattu, ja hän päätti kostaa. Hän tunsi, että hän Annaa rakasti enemmän kuin hän oli uskonutkaan; mutta tähän hänen rakkauteensa sekaantui niin paljon vihaa, että vaikea on sanoa, kumpiko puoli oli hänessä voitolla.
»Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?» — kysyi hän itsekseen.
Yhtäkkiä hän kääntyi talonpoikiin, jotka vielä salissa istuivat. Hän oli nyt sen verran hillinnyt itseänsä, että hän tiesi mitä teki. Hän lähestyi heitä. »Löytyy kumminkin maailmassa paljon surkeutta» — alkoi hän. »Tänään on kaikki hyvin, huomispäivää ei takaa kukaan. Te tunnette Katajalahden patronin ja olette ehkä kuulleet, mihin onnettomuuteen tuo kunnon perhe on joutuva… Minä en tiedä, tuleeko minun moittia vai kiittää heitä, sillä heidän käytökseensä minua kohtaan saattaa yhtähyvin olla syynä ylpeys kuin rehellisyys. Te tiedätte, että minä olin kihloissa patronin tyttären kanssa?»
»Tuon kaiken tiedämme. Neiti Anna on siivo tyttö».
»Mutta nyt on tämä kihlaus purettu. Onko syynä siihen ylpeys, kun nyt perhe on melkein maantien oma, vai liikanainen rehellisyys, sitä en osaa sanoa. Minä tahdon kostaa heille sen häpeän, sen surun, minkä he ovat minulle tuottaneet. Minä tahdon kostaa mieleni mukaan. Katajalahti on hyvä kartano. Minä tahdon ostaa sen, ja — lahjoittaa sen uskottomalle morsiamelleni. Minä pyydän, että kun Katajalahti myydään huutokaupassa, tulette minulle täytetakaukseen, sillä varani eivät vielä riitä koko summan maksamiseen. Jos sen teette, lupaan ajaa asian teidän puolestanne, niin että vielä pari vuotta saatte tulot pitäjäästä. Muuta palkintoa en pyydä. Tällä ette tee hyvää minulle, vaan patronille».
»Te olette liian hyvä, herra henkikirjoittaja» — sanoi toinen talonpojista. »Sitä, mitä te aijotte tehdä, tekisi tuskin toinen maailmassa. Mutta asia on teidän, ja mielellämme teemme teidän hyväksenne minkä voimme. Eikö niin, Jaakko?»
»Se on ymmärrettävä asia», vastasi toinen.
»Sopimus on se siis tehty. Tässä käteni» — jatkoi henkikirjoittaja.
Kättä siinä nyt puristettiin, ja talonpojat katselivat kummastelevin silmin henkikirjoittajaa. He eivät voineet ymmärtää, miten ihminen saattaa niin suuressa määrässä hyvällä pahaa palkita. Mutta henkikirjoittaja yhä ajatteli. »Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?»