Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen nähtiin henkikirjoittaja yksinään salissa. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti väliin kiireesti, väliin istui hän pitkät ajat ajatellen. »Patroni ja Anna saavat tietää tästä aikomuksestani; he siitä näkevät, ettei Löf ole semmoinen, miksi häntä luulivat, Heidän täytyy kunnioittaa minua» — ja henkikirjoittaja nauroi ilkeästi tätä ajatellessaan.
Onko se kummaa, että riettainkin ihminen on hyvillään, kun hänelle kunnioitusta osoitetaan; vielä kummempaa, että hänkin tahtoo olla kunnioitettu. Löf päätteli oikein, kun hän arveli tästä vastasanotusta aikeestaan saavansa yleisen kunnioituksen. Se sai hänen hyvälle mielelle. Mutta kuinka hän oikeastaan oli aikonut menetellä, jos hän Katajalahden kartanon saisi, sitä emme tarvinne sanoakaan.
Hän oli kirjoittanut Helsinkiin tiedustellakseen miten Katajalahden kartanon asian laita oikein oli, sillä hän ymmärsi, ettei hän kartanon asukkailta saisi tätä tietää. Hän oli myöskin päättänyt olla Katajalahdella käymättä, päättänyt näyttäytyä surullisena, sanalla sanoen: hän oli päättänyt olla olevinansa ylevämielinen.
Hän oli myöskin päättänyt laittaa niin, ettei Vilhelmi ikinä saisi Annaa. Mutta miten hän tämän estäisi, sitä hän ei nyt vielä osannut sanoa. Tässä asiassa tyytyi hän sananlaskuun: »Aika tuopi tyynen meren, aika vuotavan venehen».
Kului tästä nyt muutamia päiviä. Löf oli niiden kuluessa levoton. Hän oli tiedustellut, miten Katajalahdella elettiin; hän oli tiedustellut, mikä oli ollut syynä siihen, että hänen sormuksensa niin äkkiarvaamatta lähetettiin takaisin; — mutta hän oli vielä kaikkia tietoja vailla, ja se piti häntä levottomana. Monelta haaralta oli hän kuullut puhuttavan aikomuksestaan ostaa Katajalahti ja lahjoittaa se Rotherin perheelle. Talonpojat olivat henkikirjoittajaa kiitellen tätä kertoneet. Sitä ei kumminkaan moni uskonut.
Sorvarilla oli ristiäiset. Henkikirjoittaja oli sinne kummiksi kutsuttu. Hän tiesi, että Katajalahden herrasväki myöskin oli kutsuttu, mutta kun hän sinne meni, ei ollut hän sitä tietävinään. »Jotakin saan minä siellä tietää» — ajatteli hän. Ja sen tähden meni hän. Perille päästyään näki hän vanhan patronin ja Anteron. Sorvarin isännältä sai hän kuulla, että neiti Annakin oli kummiksi kutsuttu, mutta ettei hän tulisi, »josta syystä henkikirjoittajan ei pitäisi panna pahaksi, että täytymyksestä neiti Annan sija oli talonpoikaisella tytöllä täytettävä».
Henkikirjoittaja teki jäykän kumarruksen patronille. Patroni ei oikein tiennyt miten käyttäidä. Mutta tämä epävakaisuus oli pian voitettu. Hän lähestyi ystävällisesti ja tarjosi Löfille kättä. Hän ei vielä saattanut uskoa, mitä Antero oli kertonut.
»Tytöillä on oma päänsä» — sanoi hän. »Mutta saatammehan olla ystäviä niinkuin ennenkin, vaikkei sukulaisuuskaan meitä sido».
Antero vetäysi vähän taemmaksi. Löf huokasi: »Ette usko, kuinka tämä käytöksenne on minun murehduttanut! Minä olen tutkinut itseäni, mutta mahdotonta on minun ymmärtää syytä».
»Minäkin olen vakuutettu, että tässä on tapahtunut joku erehdys…»