»Ja siitä hyvästä aikomuksestanne, jonka huhu tietää kertoa, saamme teitä sydämellisesti kiittää», kiiruhti Antero äkkiä sanomaan. »Mutta jott'ette turhaa vaivaa näkisi, voin teille ilmoittaa, että takaussumma on jo maksettu».
Löf oli nyt saanut tietää, mitä hän tietää tahtoi. Hän kiristeli hampaitaan vihasta, mutta ääneen sanoi hän: »Minä en tiedä, Antero, mitä sinulle olen tehnyt, että sinä minua vihaat ja halveksit. Jos näkisit, miten sinun uutisesi ilahuttaa minun sydäntäni, huomaisit samalla, että minä aina olen sinun todellinen ystäväsi».
Antero katseli kauan ja pitkään henkikirjoittajaa. Vihdoin kääntyi hän sanaa sanomatta häneen selin.
»Sinä vihaat minua», kertoi henkikirjoittaja, ja hänen äänensä vapisi.
— »No, olkoon sitten niin!»
XIII.
Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.
Kauan ei voinut Vilhelmi eikä Ville viipyä Katajalahdella. Vilhelmi oli astuva papilliseen virkaan, ja Villeä odotti tuomari, jonka kanssa hän käräjillä kulki. Mutta Vilhelmin ja Villen tulo Katajalahdelle oli sinne tuonut takaisin onnellisuuden. Tosin koski kärsitty vahinko kovasti patroniin; mutta hän oli kumminkin iloinen tietäessään, että Katajalahti oli hänen, vaikka kohtakin velkana. Häntä elähytti toivo, että kerran olisi velka maksettu. Hän ei tiennyt, että päinvastainen toivo elähytti henkikirjoittajaa.
Löf tiesi nyt kaikki, mitä Katajalahdella oli tapahtunut, ja hän sai myös pian tietää, miten takaus oli maksettu. Mutta kaikki, mitä hän sai tietää, suututti häntä. Aina silloin tällöin tuli illoin hänen luoksensa eräs nuori renki Katajalahdelta ja kertoi, mitä siellä tehtiin, mitä siellä puhuttiin. Löf palkitsi renkiä näistä hänen antamistansa tiedoista ja näki pian, että hän voi luottaa asiamieheensä. Matti Ränni oli tämä nuori onneton mies, jonka ensimäinen askele pahuuden tiellä oli petos omaa isäntäväkeänsä kohtaan.
Ensimäisiä tietoja, joita Matti henkikirjoittajalle toi, oli uutinen, että Vilhelmi ja Anna olivat kihloissa. Tämän kuullessaan Löf kiristi hampaitaan ja oli ensi vihassaan valmis tekemään tästä kihlauksesta riita-asian. »Sillä» — ajatteli hän — »minun kihlaukseni on julkinen». Mutta pian hylkäsi hän tämän aikeen. Matti toi sitten lisää tietoja, miten kaikki nuoret herrat olivat puhuneet pahaa henkikirjoittajasta; miten neiti Anna kerran palkollisten kuullen oli sanonut: »Jumalan kiitos, että minun silmäni ovat avatut; minä olin joutua pedon saaliiksi!»
Nämä tiedot karkoittivat unen henkikirjoittajan silmistä ja saivat hänen yhä miettimään, miten saattaa Katajalahden herrasväki vahinkoon. Ja näissä tällaisissa ajatuksissa vietti hän nyt yöt päivät. Mutta vielä osasi hän teeskennellä, eikä hänen puheessaan ilmaantunut mitään, josta olisi voitu aavistaa, mitä hän ajatteli.