Vilhelmi ja Anna olivat onnelliset. Vilhelmille oli Anna avannut sydämensä. Hän oli kertonut kaikki, salaamatta mitään, ja iloksensa huomasi Vilhelmi, ettei Anna ollut koskaan henkikirjoittajaa rakastanut, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää Annan käytöstä. Mutta eipä sitä Anna itsekään ymmärtänyt. Vilhelmille oli Anna kertonut, miten hänen tuskansa oli ollut hirmuinen sen päivän aamuna, jona hän julkisesti sulhasekseen tunnusti Löfin, miten hän silloin oli muistanut serkkuansa, miten hän oli itkenyt ja surrut. Ja kaikki nämä kertomukset vaikuttivat Vilhelmissä kuten parantava palsami pantuna syvälle, avonaiselle haavalle. Anna tunnusti nyt, että hän Vilhelmiä rakasti, ja ilosta vapisevalla sydämellä vaipui hän Vilhelmin syliin, kun tämä puhui ajasta, jona hän saisi emäntänä viedä armaansa pieneen, mutta iloiseen pappilaan.
»Jonkun kuukauden kuluttua olen minä taasen täällä, ja silloin vien minä Katajalahden kalliimman helmen muassani pois», oli Vilhelmi sanonut.
Ja entä vanha Rother, rouva ja nuorukaiset? Heidän silmistänsä loisti ilo ja onnittelu. Varsinkin rouva, Annan äiti, oli tyytyväinen.
Vilhelmi, Ville ja Anterokin olivat lähteneet. Antero oli ainoa, joka oli osannut luoda silmäyksen henkikirjoittajan todelliseen luonteesen. Hän oli tarkastanut hänen tekojaan, jotka kyllä kauniille näyttivät, ja hän oli huomannut, että kaikissa piili omanvoiton, kunnian tahi kiitoksen pyyntö. Hän oli ensiksi epäselvästi, sitte yhä selvemmin huomannut, mikä ajatus piili siinä lauseessa, jonka Löf oli lausunut, kun hän Katajalahden arvon alensi. Hän oli nähnyt, miten kylmästi ja kovasti henkikirjoittaja kohteli niitä, joista hän ei osannut mitään hyötyä itselleen toivoa. Ja kun Antero näitä havaintojansa yhdessä punnitsi, tuli hän siihen päätökseen, että Löf oli liukastelia ja silmäinpalvelia, joka oli valmis kaikkiin. Näitä havainnoitaan ei Antero ilmaissut, mutta että hän viimein asiaan ryhtyi ja siinä silloin näytti, mitä hän henkikirjoittajasta ajatteli, olemme nähneet. Tämä koski sitä kovemmin Löfiin, kuta vähemmän hän oli tiennyt Anteroa pelätä.
Kun nuorukaiset sanoivat vanhemmillensa ja Annalle jäähyväiset, oli
Antero ainoa, joka muisti henkikirjoittajaa. »Luvatkaa minulle, ettei
Löf saa poissaollessamme astua Katajalahden huoneisiin!» — pyysi hän
hiljaisesti.
»Kuinka olisi mahdollista, että hän enää tänne tulisi?» — sanoi Ville.
»Semmoista ei voi ajatellakaan».
»Luvatkaa kumminkin; sillä tuo mies tekee semmoistakin, jota ei voi ajatellakaan», — sanoi Antero. Ja vasta silloin, kun oli tämä lupaus annettu, oli Antero tyytyväinen.
»Nyt lähden iloisena», sanoi hän. »Ja nyt voin minä tehtäväni tehdä paremmalla mielellä, kun en tarvitse häntä pelätä».
»Ja syksyn alussa tulet sinä kotia … sinä tiedät … minun häihini!» sanoi Vilhelmi.
Penikulman matkaa olivat nuoret miehet kulkeneet, kun Löf tuli heitä vastaan. »Onnea matkalle!» — huusi hän ja tervehti heitä niinkuin tuttuja ainakin.