Mutta Löf ei lopettanut peliä; se jäi, ja jäi ijäksi lopettamatta. Kiireesti riensi hän ulos; kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä nyt ensi kerran hänen eläessään. Hän tunsi nyt hylätyn rakkauden hirmusurun. Sillä näytti hän, että hänkin oli ihminen, että hänessäkin tunteita asui.
Kotimatkalla ja kotonansa kuultiin hänen lausuvan hirmuisia kirouksia. Annaa ja Vilhelmiä ja itseään kirosi hän. Hänen itsekkäisyytensä oli saanut haavan ihan sydämen keskelle. Nyt olisi hän uhrannut henkensä Annan tähden, — mutta semmoinenkin uhri olisi ollut turha. Hän huomasi sen ja kiristeli hampaitaan.
Tästä päivästä alkaen oli Löf muuttunut. Hän eli nyt vaan yhtä asiaa varten — kostoa.
XIV.
Loppu.
On kolme vuotta kulunut. Löfin toivomus, minkä hän voudin peijaisiin mennessään lausui, on käynyt toteen. Koko Suomi on kärsinyt kaksi kovaa katovuotta. Löf itse on puoli toista vuotta takaperin päässyt voutivainajan virkaan, ja tässä virassa on hän näyttänyt oikean luonteensa. Katovuodet ovat tehneet hänen rikkaaksi. Mutta rikkaus ei nyt tyydytä häntä. Koston into on voittanut ahneuden; mutta Löfillä ei vielä ole ollut tilaisuutta kostaa. Hän on tässä innossa elänyt, yöt päivät sitä miettinyt; mutta kaikki hänen yrityksensä ovat rauenneet tyhjään.
Unettomia öitä, jolloin mustasukkaisuus ja kostonpyyntö on häntä vaivannut, on hänellä ollut monta. Varsinkin sinä yönä, jolloin Katajalahdella Annan ja Vilhelmin häitä vietettiin, tunsi hän, että hänellä oli tunteita. Pari kertaa oli hän sittemmin nähnyt Vilhelmin ja Annan ja nähnyt ja arvannut, miten onnellisia he olivat. Silloin oli hänen sydämensä ollut puhjeta vihasta. Mutta vähäisen lohdutusta oli hänen kadehtiva, vihaa kuohuva sydämensä kumminkin saanut. Vilhelmi oli kivuloinen ja sairasti usein. Paremman puutteessa se ilahutti voutia.
Mutta käykäämme Katajalahdella!
Kolme vuotta on kulunut, kuten sanoimme. Kevätaamu on kaunis. Linnut laulavat korkean, sinisen taivaan alla; kukat kentällä tuoksuvat. Kaikki sykkii keväistä iloa.
Kello on 7 aamulla. Yhden-istuttavissa kääseissään lähestyy herra Katajalahtea. Ilo loistaa herrankin silmistä; mutta se loiste on samalla niin kummallisen synkkää. Hän ajaa käyden; hänellä ei ole kiirettä, sillä vasta kello 8 on huutokauppa alkava.