Katajalahti ja kaikki, mitä kartanossa löytyy, on myytäväksi kuulutettu. Patroni on vapaaehtoisesti luopunut kaikista. Hän on nähnyt, että kartanoa pitämällä hänen velkansa yhä vaan lisääntyi. Rouvansa, poikaansa ja vävynsä kanssa on hän tämän päätöksen tehnyt. Ukko patroni on nyt vanha, ja surut ja murheet ovat koukistaneet hänen selkäänsä; rouvakin on vanhentunut; mutta ikänsä loistavimmassa kauneudessa on Anna. Koko perhekunta on huutokauppapäiväksi kokoontunut Katajalahdelle. Patroni ja rouva ovat pari kuukautta jo asuneet vävynsä, kappalaisen Vilhelmi Rotherin luona, mutta mahdotonta oli ollut patronia estää olemasta saapuvilla huutokaupassa.
Samaan aikaan, jolloin vouti hiljaa lähestyy kartanoa, istuu Rotherin perhe salissa. Hetki on kummallisen juhlallinen. Rouvan ja Annan silmissä välkkyy kyyneleitä. Anuansa vieressä istuu Vilhelmi ja silittelee hiljaa hänen päätänsä. Varatuomari Ville Rother ja kandidaatti Antero Rother kulkevat edestakaisin lattialla.
Vähän on puhuttu. Anna on valinnut yhtä ja toista huonekaluista ja sanonut: »Tämän minä tahtoisin», ja Vilhelmi on taskukirjaansa kirjoittanut niiden nimet.
Patroni oli tänä aamuna ollut varsin pahalla tuulella, luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut tahi oikeimmin sanoaksemme, ettei hän ollut voinut nukkua. Hän ei ollut puhunut mitään, kerta vaan kysynyt: »eikö tänä aamuna kahvia tarjotakaan?»
Yht'äkkiä heräsi hän nyt ikäänkuin unesta. »Tuhat tulimmaista! Minä hullu, minä höperö, kun menin takaukseen! Siitä kaikki tämä!»
»Ja minun tekisi mieli juuri siitä siunata teitä, sillä ilman sitä ei olisi nyt Anna minun», — sanoi Vilhelmi.
Patroni katseli pitkään Vilhelmiä. Hän ei hänen lausettaan ymmärtänyt. Mutta rouva, vanha rouva ymmärsi sen. Hän hymyili surullisesti, ja Anna nojasi päätänsä Vilhelmin rintaa vastaan.
»Tämä on olevinaan onnettomuus» — sanoi Antero hiljaa — »mutta jos tarkoin asiaa mietimme, olemme kumminkin onnellisia. Vilhelmillä on varmaankin siinä oikein, että ellei isä olisi tähän takaukseen mennyt, olisi Anna nyt Löfin vaimo; ja Jumala yksin tietää, eikö se olisi ollut vielä suurempi onnettomuus. Parasta on mitä tapahtuu!»
Näin jutteli patronin perhe. Onnettomuus ei ollut voinut sitä masentaa. Sitä kumminkin toivoi yksinäinen matkustaja, joka nyt Katajalahden pihalle ajoi. Anna hänen ensiksi huomasi. Moneen aikaan ei ollut Anna häntä nähnyt. Kummallinen tunne leimahti hänen sydämensä läpi. »Löf! Mitä on hänellä täällä tekemistä!» sanoi hän akkunasta ulos katsellen.
Vilhelmi lähestyi akkunaa. Hän laski kätensä Annan kaulalle ja katsoi ulos. Hän näki voudin, ja vouti näki pariskunnan, näki sen onnellisena. Mitä Löf ajatteli, sitäpä on vaikea sanoa. Hän oli toivonut saavansa nähdä koko perheen syvimmässä murheessa, ja nyt, kun hän sisään astui ja syvästi kumartaen tervehti, näki hän, että Katajalahden entiset omistajat eivät olleet enemmän murheellisia kuin jos olisi asia, jota varten vouti oli täällä, koskenut ihan outoja ihmisiä. Hän oli tullut aikaisin ilahuttaakseen itseään näkemällä kyyneleitä ja kuulemalla valituksia; hän näki tosin vakavia, mutta onnettomuudessaankin onnellisia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa mitään; pettyneestä toivosta, pirullisesta mustasukkaisuudesta ja vihasta värisi hänen ruumiinsa, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jotakin tehdäkseen rupesi vetämään esiin papereita laukustaan.