Kukaan ei hänelle sanaakaan sanonut. Hänen asemansa oli tässä ihan päinvastainen kuin hän oli ajatellut. Hän ei viihtynyt huoneessa; hän kysyi siltavoutia, jonka tuli olla vasaramies huutokaupassa, ja meni ulos. Mutta mennessään näkyi hänen pettynyt toivonsa siinä, että hän huultansa puri, niin että siitä verta tihkui.
Katajalahti oli myyty; kruununvouti Löf oli huutanut sen 75,000 markasta. Huonekalut, eläimet ja muu irtain myytiin sen jälkeen. Siinäkin näytti Löf ilkeää vihaansa. Jos Vilhelmi rupesi huutamaan jotakin, jonka hän tiesi kalliiksi Annalle, niin kuuluipa silloin aina Löfinkin ääni. Moni esine, jonka Anna olisi muistoksi lapsuutensa ajasta halunnut saada, lyötiin Löfille. Anna ei saanut ainoatakaan niistä, jotka Vilhelmi oli muistikirjaansa kirjoittanut, ja Vilhelmin täytyi pyytää joku vieras huutamaan, kun hän Löfin ilkeyden huomasi.
Huutokauppa kesti kolme päivää; vihdoin oli se loppunut. Onneton takaus oli vienyt kaikki tyyni, mitä rikkaalla Rotherilla oli ollut; eikä hänen tavaransa ollut oikein piisannutkaan. Se patronia murehdutti, vaikka ei hän mitään sanonut.
Löf oli näinä päivinä ollut vimmattuna. Hän oli yöt päivät ajatellut keinoa, jolla voisi ulottua Annaan ja Vilhelmiin; mutta semmoista keinoa ei hän löytänyt. Kuume raivosi hänen jäsenissään, kokka- ja pistosanoja tulvasi hänen suustaan.
Kolmannen päivän iltapuolella näki hän kolmet kääsit ja hevoset aisoissa portaiden edessä. Hän kuuli, että Rotherin herrasväki oli aikeissa lähteä. Silloin hypähti hän kohoksi vihasta. »Eikö löydy heissä paikkaa, johon vihani terä voisi pystyä?» huusi hän.
Mustasukkaisuus ja viha oli syönyt voudin sydäntä näinä päivinä ja masentanut hänen ruumiinsa voimat.
Hän oli kulkenut houreissa. Nyt, kun hän näki kaikki pahat ajatuksensa turhiksi, loppuivat hänen voimansa. Hänen kasvonsa vaalenivat, silmät tuijottivat hänen päässään, kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän painoi äkkiä ja kovasti kättänsä rintaansa vastaan ja kaatui sanaa sanomatta suoraksi kuin ranka lattialle. Hän oli tullut halvatuksi.
Puistossa järven rannalla kulki Vilhelmi ja Anna. He sanoivat jäähyväiset lapsuutensa leikkipaikoille. He soutelivat sillekin kohdalle, missä Anna kerran oli hengenvaarassa ollut. Tätä heidän hiljaista kulkuaan häiritsi äkkiä huuto pihalta. — »Pian kaupunkiin lääkäriä noutamaan» — kuulivat he Anteron huutavan. — He kiiruhtivat nyt takaisin.
Voudin ympärillä seisoi Rotherin perhe. Hän oli vuoteelle kannettu. Hän eli vielä. Vanha rouva Rother voiteli hänen päätään halvausvedellä. He olisivat olleet valmiit lähtemään, mutta nyt lykättiin lähtö huomiseksi.
Iltapuolella päivää tuli lääkäri. Vouti heräsi tainnoksistaan. Ensimäiset, jotka hän näki, oli patroni ja hänen rouvansa. Hän tahtoi nostaa oikeaa kättänsä, mutta käsi ei nyt tahtoa totellut; hän tahtoi puhua, mutta sanojen asemesta kuultiin nyt vaan ilkeätä mölinää. Hänen ruumiinsa oikea puoli oli halvattu, oli hervoton; halvaus oli häneltä vienyt puheenlahjan. Mutta mitä hänen ympärillään tapahtui, sen näkyi hän ymmärtävän.