»Eikö muuta nyt? Vähälläpä pääsen, alussa ainakin» — sanoi vouti. »Kirjeet saat uskoa minulle. Mutta sano, oletko neitiä nähnyt, ja mimmoinen oli hän mielestäsi? Tahtoisinpa vielä lopuksi kuulla, mitä nyt mietit ja mitkä keinot olet keksinyt vapaussodassasi?»
»Neidin olen kolmasti nähnyt. Jos hänen itkeneistä silmistänsä voi hänen sisällisiä avujansa päättää, niin on hän todellakin verrattava tuohon syntejään surevaan Magdaleenaan j.n.e., j.n.e. Mutta minun käsitykseni on aivan kykenemätön, jotta voisin hänen kuvansa maalata niin kummallisella värisekoituksella kuin pitäisi. Siis päätökseksi: Häneen sidottuna uhkaa minua onni niin suuri, niin taivaallinen, että minä, joka halpuuteni tunnen, en ensinkään ole siihen mahdollinen. Mitä viimeiseen kysymykseesi tulee, niin milloin olet kuullut tahi nähnyt, että ilvenäytelmissä viimeisellä näytöksellä aletaan? Hillitse siis uteliaisuutesi!»
Vielä vähän aikaa juttelivat ystävät, sitten erosivat he. Vouti otti ollaksensa rakkauden jumalan sanansaattaja, niin kuin hän tointansa nimitti, kun kirjeet taskussa matkaansa lähti.
Ne kirjeet, mitkä kauppaneuvos Loo sai juuri silloin, kun hän puoliselle meni … mistä postikonttorista ne tulivat, sen arvannee lukija.
Kauppaneuvos Loo oli ennättänyt konttorinsa ovelle, kun odotettu vieras tuli häntä vastaan, kiireesti ja iloisesti. »Järjestys, Jumalan nimeen, järjestys!» huusi ukko tervetuliaisiksi, kun hänen tuleva vävynsä oli hellyyttä osoittavalla syleilyksellään kaataa hänet. Nuori herra silloin tasaantui, ja nyt, jos olisi vouti ollut näkemässä, mimmoiselta hänen ystävänsä näytti, kun hän siinä seisoen piti kädessään kauppaneuvoksen laihaa, luista kättä, ei hän olisi saattanut nauruaan hillitä. Jos olisi Hirts parka saanut kaikessa järjestyksessä heitetyn kauhallisen kylmää vettä vasten naamaansa, ei olisi hän hämmästyneemmältä näyttänyt. Hän oli näet luullut saavansa lähtökäskyn paikalla, oikein ankaran, ja nyt … nyt otettiin hän vastaan niinkuin rakas vävy ainakin.
»Tämä maa on, hitto vie, noitien … tahi on minut Troberg pettänyt», ajatteli hän. Mutta ajatuksiaan ei hän saattanut näyttää. Hän oli siinä verrattava kortinlyöjään, joka koko onnensa yhdelle kortille panee ja näkee tapanneensa. Vähitellen tointui hän kumminkin, ja kun nyt ukko Loo saattoi hänet ylikertaan, oli hän jälleen sama mies kuin ennenkin. Ukko Loo näytti iloiselta, sen verran kuin sitä hänessä voi näkyä. Hän olisi tosin tahtonut ottaa vastaan tulevan vävynsä konttorissaan; mutta eipä hän näyttänyt panevan suuresti pahaksi, että järjestys tällä kohdalla tuli vähän rikotuksi.
Nuori herra Hirts saatettiin kamareihin, jotka häntä varten olivat määrätyt. Sill'aikaa kuin hänen kapusäkkiään kannettiin ylös, kertoi hän nyt täällä terveisiä vanhalta Hirts'iltä, puhui, kuten kunnollisen kauppiaan tulee, hinnoista ja tavaroista ja miellytti vanhaa kauppaneuvosta etenkin mainitsemalla joitakuita kauppa-asioita, joissa kauppahuone Hirts oli voittanut summattomasti. »Se oli minun ensi työni, ensimäinen askeleeni kauppa-alalla», lopetti hän. »Isäni suostumuksella tosin panin onnen vaiheelle melkein koko kauppahuoneen omaisuuden; mutta se onnistui, ja onnistui niin hyvin, etten osannut sitä todeksi uskoa ennenkuin itse näin onneni».
»Järjestys, ennen kaikkia järjestys!» lausui siihen kauppaneuvos.
»Mutta vähäinen varovaisuuskaan noissa asioissa ei haittaa!»
»Aivan oikein!» vastasi Hirts. »Ja vastaisuudessa en panekaan kaikkia onnen nojaan niin kuin nyt. Mutta» — keskeytti hän — »ettekö tästä jo entisestään tiedä? Kumminkin kirjoitettiin teille siitä jo pari viikkoa ennen lähtöäni».
»En ole saanut!… Ah! Posti tuli äsken, enkä ole vielä ennättänyt lukea muuta kuin sinun kirjeesi».