Kun oli haluttu makujuoma saatu, täytti herra Hirts lasit, nousi vakavana ja lausui: »Ei sanaakaan, ennenkuin olen lopettanut, ja jollet silloin ymmärrä enempää kuin nyt, niin sanonpa sinua tuhmaksi. Nyt puheen aluksi: neiti Lovisa Loon malja, minun morsiameni malja, ja se pohjaan!»
Ystävät joivat maljan pohjaan, vouti kumartuen ja vaiti ollen, mutta uteliaana.
»Ja nyt kuule ja kummastele!» jatkoi vieras. »Sinä muistat, miten ja milloin me Marstrandin kylpylaitoksessa tutustuimme, miten siellä ystävyytemme alkoi. Siitä ei ole sen enempää puhumista, paitsi että minä tämän ystävyyden nojassa uskalsin sinuun turvata tuossa silkkihame-asiassa. Sinä täytit pyyntöni, ja minä kiitän sinua. Kun Marstrandista tulin kotiin, oli minun maallinen onneni seppäin kynsistä juuri päässyt. Isäni ja kauppaneuvos Loo olivat sitä takoneet, ja minun onneni oli valmiina ahjosta lähtenyt neiti Lovisa Loon muodossa. Sinä tiedät, että kauppahuoneet Hirts ja Loo ovat jo kymmeniä vuosia olleet keskinäisissä kaupoissa. Ukkojen välillä oli ystävyys syntynyt, vaikka mahdotonta on minun ymmärtää, mihin tämä ystävyys nojautuu, kummallisia, itsepäisiä ja omituisia kun ovat ukot molemmat. Sinä näit isäni. Hän on kunnon ukko, ja vaikka kummallinen, niin ei kumminkaan niin kummallinen kuin Loo, jos oikein häntä käsitin. No niin! Minä tulen Marstrandista, olen tuskin saanut tervehdykset sanotuksi, ennenkuin minut kutsutaan isäni luo. Kuule ja hämmästy! 'Albert!' — sanoo isäni — 'sinä olet nyt kohta siinä ijässä, että sinun sopii mennä naimisiin. Kuule loppuun! Minä en siedä, että puhettani katkaistaan, ennenkuin loppuun olen puhunut, sen tiedät', ärjäsi hän, kun minä tahdoin avata suuni. — 'Sinä olet nyt 21 vuotinen ja valmis ja vapaa avioliittoon. Asian näin ollen olen hakenut ja löytänyt sinulle morsiamen. Sinun ikäisesi on hän; hyvässä perheessä on hän kasvanut, oppinut järjestystä ja, siisteyttä, Albert. Sinun morsiamesi on neiti Lovisa Loo Suomesta. Varoissa vetää kauppahuone Loo vertoja meidän huoneellemme. Kun ovat häät vietetyt, saat itse valita, tahdotko täällä vai Suomessa ruveta asumaan. Nyt olen kaikki puhunut. Kauppaneuvos Loo on täällä. Hän rakastaa järjestystä ja tiedät siis, mitä sinun nyt on tehtävä'. — 'Tiedän' — vastasin minä. 'Minun tulee pyytää kauppaneuvokselta morsiamekseni neiti Lovisa Loo, ja sen teen minä heti. Tulkaa, isä!' — Olisit nähnyt, miten iloiseksi isäni kävi, kun hän tämän kuuli. Hän, joka ei koskaan näytä, mitä hänen rintakuorensa sisällä asuu, huusi nyt: 'Ne sanat, Albert, ne tuottavat, sinulle 10,000 riksiä. Käy konttorissa, niin saat ne. Huvittele niillä vuoden loppuun saakka. Sitten vietät hääsi. Mutta hääpäivänä pistät sinä hulivilisuuden säkkiin, jonka minä suljen sinetilläni'. — Minä olin juuri silloin, niinkuin tiedät, suuressa rahapulassa. Tämä Lovisa Loo ja 10,000 riksiä tulivat niinkuin taivaasta. Kiireesti riensin ukko Loon luo, syleilin häntä ja suutelin hänen pergamenttihuuliansa, ja paikalla, ennenkuin hän ennätti tokaista järjestystään, olin minä pyytänyt siveän ja kauniin neiti Lovisan aviovaimokseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisissä. Nytpä nousi ilo! Ukko Loo näki järjestyksen vaativan, että hänkin puolestansa syleilisi ja suutelisi minua. Jolleivät nuo 10,000 riksiä olisi eläneet mielessäni, olisin purskahtanut nauruun ja nauranut itseni kuoliaaksi, kun tämän syleilyn ja suutelon sain. Ojentaen pitkiä käsiänsä, joita voi paremmin ankkuritouviin verrata kuin elävän ihmisen jäseninä pitää, tuli hän minua kohti marssien suorana, vakavana, kuten kenraali armeijansa etupäässä, ja kun hän minun saavutti, teki hän … näin ja näin!»
Vouti oli kummastellen ja hymyillen kuunnellut ystävänsä kertomusta. »Sinä riivattu!» huusi hän, kun nuori Hirts syleillen ja suudellen näytti, miten ukko Loo oli häntä syleillyt ja suudellut. »Sinä riivattu!» Ja hän purskahti nauruun, joka ei tahtonut loppua saada.
»Appeni malja, ja pohjaan sekin!» esitti Hirts. Trobergilla ei ollut mitään tätä maljaa vastaan. Se juotiin siis, ja nuori Hirts jatkoi naurettavalla vakavuudella: »Niin olin minä kihlattu, sillä neiti Lovisan suostumusta ei muka tarvittukaan. Minä kumminkin olin toista mieltä, mutta olin liian viisas sitä ilmoittamaan. Minä kutsuin ukko Loota rakkaaksi apekseni, mutta tämä soti järjestystä vastaan; vaikka tahtoisin panna nuo 10,000 riksiä äyristä menemään, että tämä järjestyksen rikkominen oli ukolle varsin mieluinen. 'Vasta häitten jäljestä appi!' sanoi hän. 'Järjestys, järjestys kaikissa!' Sitten tuotiin sampanjaa. Kolmen miehen siinä juotiin niin, että jo pelkäsin järjestyksen menevän hiiteen. Mutta eipä niinkään, vaikka meni se ainakin minulta: sillä kun ukot huomasivat saaneensa tarpeeksi eivätkä uusia pulloja tuottaneet, kiiruhdin minä konttoriin, sain rahat ja teurastin kurkkuni ja tulevan aviosäätyni terveydeksi koko joukon hopeakauloja. Voit arvata, että aikani nyt oli hauska ja iloinen. Päivät kuluivat, niin etten tahtonut uskoa itseäni, kun huomasin syksyn tulleeksi. Mutta nyt, kun lähestyi aika, jona minun tuli täyttää lupaukseni, alkoi väliin vähän arveluttaa. Olisin kirjoittanut sinulle ja ilmoittanut tämän kummallisen seikan, mutta ukkojen kehoituksen ja päätöksen mukaan olin pakoitettu olemaan vaiti. Asia oli näet jäävä meidän kolmen salaisuudeksi aina siihen päivään saakka, jolloin kihlaus tulisi julkisesti tapahtumaan. Kuten sanoin, päivät kuluivat, ja pian oli leikistä tuleva tosi. Silloin tuli ukko Loolta kirje, jossa hän määräsi kihlauksen tapahtuvaksi Tapaninpäivänä. Minun tulisi pari päivää ennen joulua saapua hänen luoksensa. Kun isäni tämän kirjeen sai, kehoitti hän minua antamaan jonkun kalliin joululahjan neiti Loolle. Ostin valkoista silkkiä, parasta mitä sain, ja kuu en ollut ikinä morsiantani nähnyt, enkä siis osannut toimittaa sitä sopivasti ommelluksi, lähetin pakan sinun luoksesi, kuten muistat, pyytäin, että jollakin lailla toimittaisit hameen valmiiksi ja morsiamelleni sopivaksi. Minä olin valinnut juuri tällaisen lahjan hyväilläkseni ukkovaariani. Se onnistuikin, vaikkei enää rahoja lähtenyt. Ukko kiitti minua, kun ilmoitin tahtovani kihlauspäivänäni nähdä morsiameni siinä puvussa, minkä rakkauteni oli hänelle valinnut. — Joko nyt ymmärrät salaisuuden?»
»En, totta maar, vieläkään ymmärrä», vastasi ystävä. »Sinä olet täällä, et asu appesi luona, etkä lupaa jouluasikaan siellä viettää!»
»Kuule siis loppuun, kuule ja kummastele! Mutta sitä ennen neiti Lovisan malja, neiti Lovisan, josta ei ikinä tule rouva Hirtsiä. Vapaa on neiti Lovisa, hurraa!»
»Niin se oli» — jatkoi Hirts, kun oli malja juotu. »Aika kului, ja minun oli lähteminen vaihettamaan onneni aviosäädyn kahleiksi. En voinut, en kehdannut sotia vastaan. Minäpä vielä kiiruhdin lähtöäni. Vaivaloinen oli kulku Ahvenanmeren yli joulukuun pakkasessa; mutta saavutin kumminkin vahingotta kaupungin, missä nuori mies oli kahleisiin pantava. Olin tiellä paljon miettinyt, miten pääsisin tuosta pulastani, ja vihdoin oli minussa syntynyt päätös. Oliko mielestäsi siinä mitään kummaa, etten tänne tultuani paikalla rientänyt kauppaneuvoksen luo, että ensin tahdoin nähdä sen olennon, jolle olin määrätty? Oikeata nimeäni ilmaisematta olen nyt täällä ollut kolmatta päivää, olen tarkastellut, nähnyt ja ymmärtänyt, ettei neiti Lovisa Loo sovi Albert Hirts'ille. Se on totinen tosi!»
»Mutta kuinka arvelet päästä vapaaksi hänestä?» kysyi vouti. »Veli parka! Luulenpa, että olet kutsunut tänne minun jostakusta tärkeämmästä syystä, kuin vielä osaan arvata».
»Aivan niin! Ja kaikkein ensiksi, laita että nämä kirjeet tulevat kauppaneuvos Loolle. Ne ovat kauppa-asioita koskevia» — lisäsi hän nauraen — »ja jos ne eivät saa arvoani laskeumaan, niin en ymmärrä järjestystä … vähintäin 80 prosentilla! Muuta en nyt pyydä sinulta, mutta huomenna ja ylihuomenna voit ystävääsi auttaa».