»Mieheni on teitä kiittänyt, ja nyt minäkin voin sanoa, että tämä kiitos ei ole ylellinen», lausui rouva, »vaikka te, kuten näen, vähän osaatte imarrella. Minä, niinkuin sanoin, tiedän asianne, ja heittäkäämme siis pois kaikki liikanainen kursasteleminen. Te tulette tänne … älkää punastuko, herra … te tulette tänne meidän tyttäremme tähden!»
»Niin!» vastasi Hirts hiljaa teeskennellyllä äänellä ja loi silmänsä ujosti alas. »Punastuinko? Se on yhtä suuri valhe, kuin se totuus, että sinä, eukko, painat vähintäinkin neljä sentneriä», ajatteli hän itsekseen.
»Emme tahdo tehdä mitään tyttäremme tahtoa vastaan tässä asiassa. Hän valitkoon tulevan tukensa itse. Mutta, niinkuin rakastetun äidin tulee, tiedän minä, että jalon tyttäreni sydän on vapaa, ja voinpa, sillä minä tunnen tyttäreni, voinpa hänen puolestaan vakuuttaa, että semmoinen mies kuin te olette, on vaarallinen naissydänten rauhalle».
Nuori Hirts kumarsi. »Jos, mitä tyttäreenne tulee, minä tässä asiassa todellakin onnistuisin, niin olisin onnellisin maailmassa».
Nyt aukeni ovi, ja saliin astui tuo onnellisuutta tuottava neito Lovisa Loo. Hän oli joko äitinsä tahdosta tahi oman itsensä halusta pukeutunut kauniimpaan pukuun. Hänkin oli saanut tiedon siitä, että heillä oli vieraana outo herra, jota ei kukaan tuntenut. Hän arvasi, kuka tämä oli. Mutta ennenkuin hän astui saliin, oli hän avaimen reijästä kurkistellut saliin ja nähnyt nuoren kosiansa, ja tämä näky sai hänen sydämensä sykkimään. Hän pyyhkäsi hienolla nenäliinalla silmiään, jotta ei niiden vetisyyttä heti havaittaisi. Ja nyt seisoi hän siinä ujona.
»Kah! Tässä hän on, josta puhumme!» huusi vanha rouva, kun hän tyttärensä huomasi. — »Tyttäreni Lovisa ja kauppias Hirts, isäsi ystävän poika», esitteli rouva Loo.
Nuori herra astui kiireesti neidin luo ja puristi hellästi hänen kättään. Mutta niinkuin nuorukaisen tuossa tilaisuudessa tulee, ei hän sanonut mitään.
Neiti Lovisa Loo loi maahan katseensa. Sanaakaan ei hänellä ollut sanoa.
Vanha lihava rouva hymyili ja pyyhkäsi liikutettuna silmiänsä. Niinkuin hän sittemmin monisesti kertoi, muisti hän tuossa nyt sitä hetkeä, jolloin Loo oli hänen kättään ensi kerran pidellyt. Yhtä ujona oli hänkin silloin seisonut, kuin nyt hänen tyttärensä tässä. Rouva muisti myöskin, että tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asianomaiset kahden kesken. Kun hän siis oli alun nähnyt, nousi hän ja sanoi emännän äänellä: »Mutta, herra Hirts! Suokaa anteeksi! En muistanutkaan, että tulette pitkältä matkalta ja että teillä luultavasti on sekä nälkä että jano». — Tämän sanottuaan hän astua kämpyröitsi salista, vähät huolien siitä, ettei Albert sanonut nälkää eikä janoa kärsivänsä.
»Sen minä uskon! Joka armaansa vieressä seisoo, ei muista nälkää eikä janoa», mumisi rouva mielihyvillään itseksensä.