Siinä seisoi nyt nuori mies ja nuori nainen, ja mikä pahinta oli, molemmat tiesivät, mitä varten he siinä seisoivat. Mutta samallainen mieli ei heissä vallinnut, ja se oli kyllä paha. Albert olisi mieluummin häilynyt vähäisessä aluksessa keskellä myrskyistä Ahvenan merta. Lovisa sitä vastaan tunsi taivaallisen esimaun tulevasta onnestaan. Albert mietti, miten puhetta alkaa, ja Lovisa mitä ja miten vastata kysymykseen, jonka tuo nuori herra tässä varmaankin pian tekisi. Ja tätä miettiessään seisoivat he näin pari pitkää minuuttia.
Vihdoin oli nuori Hirts päässyt selville. »Se tyttö», ajatteli hän, »joka näin ilman mitään antaupi tuntemattomalle, ei ole minkään arvoinen, eikä siis luettane minulle syyksi, että minä tämän ilvenäytelmän päätän niinkuin olen alkanutkin».
»Neiti Lovisa!» alkoi hän hiljaisella, vapisevalla äänellä. »Te ehkä tiedätte, mitä vanhempamme ovat meistä päättäneet. Vähän minä tässä kumminkin kysyn vanhempaini tahtoa. Olen nähnyt teidät, ja ensi silmäys sanoi minulle, että ilman teidän rakkauttanne onneni maailmassa aina on oleva vaillinainen. Tässä, tämmöinen olen, nuori, kokematon! Sanokaa, voitteko tulevaisuudessa, sillä nyt en voi sitä vielä pyytääkään, voitteko tahi luuletteko voivanne tulla onnelliseksi minun puolisonani?» — Ja vielä entistä hellemmästi puristi Albert Lovisan kättä.
Lovisa oli miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastata; mutta nyt, kun tuli aika vastata, eipä hänellä ollut muuta sanomista kuin hiljainen, mutta pitkään vedetty »jaa … a!»
Temppu oli niin muodoin tehty, ja Albert ja Lovisa olivat kihloissa. Lovisa mietti, miten naapuri, hänen tyttärensä ja kaikki tuttavat häntä kadehtisivat, miten nuoret herrat, jotka suurimmaksi osaksi olivat häntä halveksineet, suuttuisivat häneen, kun näkisivät, minkä kauniin ja uljaan sulhon hän oli saanut, ja Lovisa paran sydän paisui enemmän kostonhimosta kuin rakkaudesta. Albert taasen puolestansa ajatteli: »Mitä hittoa sanon hänelle?» Ja hän mietti vielä lisäksi, pitikö liitto vahvistettaman tuolla tavallisella kosimasuutelolla!
»Enpä siitä voine päästä … mutta jääköön se niin kauvaksi kuin mahdollista», lopetti hän keskustelun oman itsensä kanssa.
Hän olisi siinä ollut kumminkin pahassa pulassa, ellei Lovisa itse olisi häntä vapauttanut. »Ylihuomenna on isäni syntymä- ja nimipäivä», sanoi hän. »Isäni ja äitini tahtovat, ettei kukaan tästä meidän kihlauksestamme saa vähintäkään vihiä, ennenkuin ylihuomenna, jolloin meillä pidetään suuret pidot. Olkaamme siis varuillamme, ettei kukaan huomaa mitään, ei edes palkollisetkaan!»
»Oi armaani, miten voin niin kauvan salata, mitä sydämessäni asuu! Jos saisin tehdä, mitä sydämeni vaatii, niin tahtoisin koko maailmalle huutaa onneani. Mutta minä jo näen sen, että sinun vähinkin tahtosi on oleva minun lakini, ja minä koitan osoittaa sinulle tänä odotuksen ja toivon aikana saman verran kylmyyttä, kuin lempeä asuu sydämessäni. Suudelman, lempisuudelman vaadin palkakseni».
»Niin, niin silloin! Ylihuomenna!», vastasi morsian. Mutta tuskinpa olisi ollut hänellä mitään vastaan antaa palkinto paikalla, jos olisi ylkä sitä vaatinut. »Kumminkaan» — lisäsi hän — »ei sinun tarvitse liikanaista kylmyyttä osoittaa, sillä varmaankaan ei kukaan saata aavistaa, mitä näin vähässä ajassa on tapahtunut».
»Se nyt oli totta!» ajatteli Albert, joka töin tuskin uskoi todeksi, mitä neljännestunnissa oli kuullut. Myönnytykseksi hän vaan puristi Lovisan kättä. Sen keinon oli hän keksinyt muka tunteidensa tulkiksi, ja se riitti; sillä neiti Lovisa oli nyt niin vakuutettu tulevasta rouvuudestaan kuin neito saattaa olla.