»Minua on pahasti loukattu» — lisäsi hän, kun kauppaneuvos ei mitään vastannut. »Ja uskokaa minua! Tämä loukkaus on niin suuri, etten ikinä enää ottaisi neiti Lovisaa, vaikka se teille kuinkakin mieleen olisi».
»Mieleen! Järjestys, poika!» huusi kauppaneuvos, joka nyt oli päässyt entiselleen takaisin.
»Järjestys, sanon minä! Kauniilla puheilla ei minua petetä. Ulos huoneestani paikalla tahi… Järjestys!»
»Sanokaa vihanne ja sokeutenne syyksi, että minä menen äskeiselle morsiamelleni jäähyväisiä sanomatta» — virkkoi Hirts ja alkoi sitoa kiinni kapusäkkiään. — »Entisen ystävyytenne nojassa pyydän, että suotte minulle hevosen kestikievariin».
»Se odottaa teitä jo kadulla», oli kauppaneuvoksen vastaus.
Albert päätti nyt näyttäytyä närkästyneeltä. Kapusäkkiään kiinni sitoessaan ei hän enää puhunut mitään, ja kun tämä työ oli tehty, lähti hän, kapusäkkiä kädessään kantaen, jäähyväisiä saamatta.
»Jumalan kiitos, että se on loppunut!» — huokasi hän ovesta etuhuoneesen päästyään. »En toiste rupea tämmöisiin. En!» — Pari kolme askelta oli hän etuhuoneessa astunut eteenpäin, niin jo seisahtui hän äkkiä. Salin oven edessä porstuassa näki hän naisen, joka tämän seisahduksen sai aikaan, naisen, joka juuri aukaisi salin oven ja heitti sisälle vähäisen vakan.
Tämä nainen oli nuori neito, niin kaunis, niin ihana, ettei ollut Albert ennen ikinä semmoista nähnyt. Kun neitonen kuuli avattavan kamarin ovea, joka vei porstuaan, käänsi hän kasvonsa Albertin puoleen, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiaan. Tämä silmänluonti kesti vain sekunnin.
»Kuulutteko taloon?» kysyi Albert astuessaan neitosen luo, joka samaten kuin hän itsekin oli valmis kulkemaan rappusia alikertaan.
»En!» vastasi neito, jonka olisi tehnyt mieli nuorelta herralta samaa kysyä, mutta tuota tekemästä kumminkin ujoutensa hänet esti.