»Te siis omasta puolestanne annatte joululahjoja kauppaneuvokselle?»
Neitonen ei ennättänyt vastata, sillä ihan samassa aukaistiin salin ovi sisäpuolelta, ja nyt näkivät Albert ja neitonen, jotka porstuassa seisoivat, vanhan kauppaneuvoksen, joka vakka kädessä astui heidän luoksensa.
»Kunnoton! Vieläkö uskallat sinä huonettani häväistä! Tuossa lahjasi, tyttäreni ei siitä huoli!» huusi hän ja vetäysi kiireesti saliin takaisin, temmaten oven jäljessänsä kiinni.
Molemmat, sekä Albert että Ellen Burg — lukiani on jo luultavasti neitosen arvannut häneksi — pitivät kauppaneuvoksen lauseen heille itsellensä sanotuksi. Ellen ei tätä lausetta ymmärtänyt. Albert sen ymmärsi. — Hän ei ollut muistanut, että hänen omasta käskystään vakkaan oli silkkihameen päälle pantu hänen oma kirjoittamansa suljettu kirje, johon seuraava runo oli kirjoitettu:
»Jos sa kuljet repaleissa
Tahi silkkiin puettuna,
Mulle rakas olet aina.
Onneni ja kunniani
Päivänä sä tätä kanna;
Niinpä tietää antajaki,
Ettei ole halpa sulle».
Tämän runon oli kauppaneuvos lukenut ja siitä nähnyt, keneltä lahja oli. Hän ei ruvennut vakan sisustaa sen enemmän tarkastamaan. Kaikkien salissa olevain kummaksi heitti hän sen ulos takaisin.
»Ottakaa vakkanne, se ei enää tähän taloon ole tuleva!» sanoi Albert yhä vielä kummastelevalle neitolle. »Lähtekäämme; minä tahdon teille selvittää asian, sillä lahja, vakassa oleva silkkihame, on minulta».
Ellen siinä vähän aikaa seisoi tietämättä mitä tehdä. Vihdoin, kun nuori herra, joka Ellenin kummaksi tiesi, mitä vakassa oli, kertoi lähtökehoituksensa, ei nuorella tytöllä ollut muuta neuvoa kuin totella.
Kun Albert kadulle tuli, heitti hän kapusäkkinsä rekeen ja käski rengin viedä se kestikievariin. Itse otti hän seuratakseen Elleniä. Hänelle kertoi hän todenmukaisesti, miten hän oli hyljätty, miten perättömät jutut olivat hänet jouluyönä kadulle heittäneet, mutta että hän itse siihen oli syypää, siitä hän ei virkkanut sanaakaan. Hän sanoi myöskin, kuka hän oli, että hänen nimensä oli Albert Hirts. Ja tämän kaiken kerrottuaan kysyi hän nuorelta seurakumppaliltaan, kuka tämä oli. Ellenillä ei ollut syytä sitä salata. Hän kertoi mitä tiesi vanhemmistaan, ja mainitsipa nyt veljensä kanssa elävänsä vanhan isoäitinsä luona, joka oli kotoisin Ruotsista. — Ellenin kodin edessä, johon he pian olivat tulleet, olivat he nämä kaikki puhuneet. Albert olisi voinut siinä seisoa koko yön; mutta Ellen muisti vanhusta ja teki kiirettä. Mutta ennenkuin hän meni, oli hänen täytynyt ottaa vastaan, ainakin aamuksi, tuo lahja, joka oli neiti Lovisa Loolle aiottu, sekä luvata herra Hirtsille, että tämä seuraavana päivänä saisi käydä vanhan rouva Burgin luona tiedustelemassa, suostuisiko vanhus siihen, että Ellen saisi pitää lahjan.
Ellenin mentyä seisoi Albert vielä kotvasen aikaa siinä liikkumatta. Mitä hän siinä arveli, on vaikea sanoa. Hän siinä muun muassa vertaili Elleniä Lovisaan, ja vähitellen katosi tämä viimeksi mainittu hänen ajatuksistaan, jotka Ellen yksinään nyt anasti. Jos olisi hän tutkinut omaa itseänsä, olisi hänen täytynyt tunnustaa, että Ellen oli suuresti vaikuttanut häneen. Mutta tällaista tutkimusta hän ei pitänyt. Kohtaukset kauppaneuvoksen porstuassa, kadulla ja Ellenin kodin edessä olivat niin vasta tapahtuneet, että Albertimme vielä niissä eli. »Ellen Burg! Burg!» kertoi hän itsekseen, kun hän vihdoin rupesi kulkemaan kestikievariin päin; tuon sukunimen oli hän joskus ennen kuullut, mutta missä, sitä hän ei voinut muistaa.