Kestikievarin taloon päästyänsä tilasi hän heti hevosen ja joutui pian kruununvouti Trobergin luo, joka asui vähän matkaa kaupungista. Siellä ystävänsä luona vietti hän iloisen joulu-illan kertoen, kun kahden kesken pääsivät, mitä kaikkia hänelle oli tapahtunut kauppaneuvoksen luona.
Seuraavana aamuna nähtiin nuori Hirts kruununvoudin kanssa kirkossa. Vouti oli samaa luonnetta kuin nuori sankarimme, vaikka oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Tämä samanluontoisuus oli rakentanut ystävyyden heidän välillänsä. Tosin oli vouti vähän nuhdellut ystäväänsä, joka, niin arveli vouti, oli pilaansa liian pitkälle jatkanut. Mutta kun asia kumminkin näkyi onnellisesti päättyvän, ei hän saattanut olla pilalle nauramatta. Toinen seikka astui myös voudin huomioon jo illalla ja vielä enemmän jouluaamuna, nimittäin se, että hänen mielestänsä suuri muutos oli nuoressa herrassa tapahtunut. Tämä, joka ennen tuskin voi sanaa sanoa siihen pilaa laskematta, oli nyt miettiväinen ja totisempi kuin ennen. Vouti ei arvannut siihen oikeaa syytä, sillä Albert oli vaan sivumennen kertonut yhteensattumisestaan neiti Ellenin kanssa. Vouti koetti kaikin tavoin huvittaa vierastaan, mutta se ei tahtonut onnistua, ja hän rupesi jo arvelemaan, että Hirts katui tekojansa. Jos olisi vouti arvannut, mikä muutoksen Albertissa oli vaikuttanut, olisi Albert parka joutunut samallaisen pilan esineeksi, jota hän itse oli niin suuressa määrin harjoittanut.
Kirkossa oli nuori herramme tarkastellut joka ainoaa naista, jota sopi näkemään, löytääkseen eilisen tuttavansa neidon, mutta se ei hänelle onnistunut. Kirkosta lähtiessään tunkeusi hän väkijoukkoon ja pääsi siten, kuten tahtoikin, kruununvoudin nähtävistä. Kruununvouti odotti kauvan häntä, mutta kun ei häntä näkynyt eikä kuulunut, palasi hän yksin kotiin mumisten: »Mitä hullua hänellä taasen onkaan mielessä!»
* * * * *
Kuten lukia muistanee, astui Ellen vanhan lesken, rouva Burgin, saliin juuri silloin, kun jo Maurits oli lähdössä häntä hakemaan. Vanhuksen kysymykseen, missä Ellen oli viipynyt ja miksi hän toi joululahjan takaisin, nuori tyttö kertoi kaikki todenmukaisesti. Rouva ja Maurits kuuntelivat kummastellen tytön kertomusta. Heidän oli mahdoton ymmärtää, miksi kauppaneuvos ei sallinut Lovisan ottaa vastaan kallista lahjaa. Mutta kun sittemmin Ellen puhui nuoresta herrasta ja mainitsi hänen Albert Hirtsiksi, nousi vanha rouva äkkiä, ja hänen kasvonsa punastuivat.
»Hän oli Ruotsista? Niinhän sanoit. Kauppias? Kysyitkö hänen isänsä nimeä…? Mutta, se on tosi, sitä et sinä tiennyt kysyä. Kerro, mimmoinen oli hän muodoltaan?
»Hän on ehkä teille tuttu?» kysyi Ellen kummastellen, kun huomasi vanhuksen innon.
»Minä tunsin nuoruudessani erään kauppiaan, jonka nimi oli Hirts» — vastasi rouva. — »Mutta kerro, mimmoiselta hän näytti, tämä, joka sinulle silkkihameen antoi?»
Ujostelematta vastasi Ellen: »Hän on kaunis. Hänen silmänsä ovat suuret ja mustat, ja kun hän ne johonkin iskee, luulisi hänen silmäyksensä menevän läpitse. Aivan pitkä hän ei ole, noin tavallinen. Hänen otsansa on korkea, hänen poskensa punaiset. Mutta, äiti, en minä osaa»… Ja hämärä, selittämätön tunne keskeytti Ellenin kertomuksen.
»Mustat, suuret, läpitunkevat silmät!» mumisi vanhus. Kuultavasti lisäsi hän: »Sinun ei sitä tarvitsekaan. Minä tunnen hänen … en häntä, vaan hänen isänsä. Hän, tämä Albert, on minun serkkuni Aksel Hirtsin poika, … tahi pojan poika! Ellen, se suku on hyljännyt isoäitisi! Aksel Hirtsille minä kirjoitin, kun hätäni suurin oli; mutta hän, äitini sisarenpoika, ei vastannut. Voitko sinä tältä nuorelta Hirtsiltä ottaa vastaan lahjaa, jota sinulle tarjotaan siitä syystä, ettei neiti Loo siitä huolinut? Voitko nyt, kun jotenkin toimeen tulemme, ottaa vastaan lahjan siltä, jonka isä ei äyrilläkään lievittänyt isoäitisi hätää?»