»En ymmärrä, rakas äiti», vastasi Ellen, »mitä yhteyttä on isän kovuudella ja pojan anteliaisuudella. Tosin minua kummastuttaa, että hän lahjaa minulle tarjosi, mutta ehkä hän nimen kuultuaan tiesi, että me olemme sukulaisia… En vielä hänen lahjaansa vastaanottanut, vaan tahdoin kysyä siihen teidän lupaanne. Ja huomenna tulee hän tänne sitä kuulustamaan!»
»Hän tulee tänne!» mumisi taasen vanhus, ja mitä vielä kukistamatonta hänessä eli, kohosi tätä ajatusta vastaan. »Hän tulee tänne pilkkaamaan meidän köyhyyttämme, tulee tarjoomaan minulle armolahjoja. Ei … ei koskaan!»
»Sitä hän ei tee, äiti!» väitti Ellen vakavasti. »Hän ei käyttäynyt minua kohtaan kuten tavallisesti kaupungin herrat. Minä takaan, että hän on hyvä, vaikka hänen isänsä olisi ollut kuinka paha tahansa. Olipa isoisäni hyvä, vaikka hänen veljensä oli paha!»
Rouva istui kauan aikaa ääneti. »Sinä olet oikeassa, Ellen!» sanoi hän vihdoin. »Sinun nuori sydämesi osaa tuomita paremmin kuin minun, johon viha ja intohimot ovat vaikuttaneet. — — Mutta, lapset, ruoka on jo jähtynyt. Käykäämme nyt jo syömään ja sitte levolle, jotta huomenna jaksamme kirkkoon mennä!»
Lapset tottelivat vanhuksen käskyä. Kun he pöydästä nousivat, ei enää sanaakaan puhuttu päivän tapauksista. Vanha rouva alotti jouluvirren, johon nuoret yhtyivät.
Seuraavana päivänä, joulupäivänä, kun kirkosta väki tulvasi, nähtiin nuoren miehen seisovan rouva Burgin huoneen edessä. Hän oli kahdesti koittanut ovea avata, mutta molempina kertoina huomannut, että ovi oli lukittu. Hän ei kumminkaan siirtynyt pois, vaan seisoi siinä odottaen.
Varsin kauan ei tarvinnut hänen siinä seisoa, sillä pian näki hän katua pitkin niiden tulevan, joita hän odotti. Hän meni kulmaan saakka heitä vastaan, ja kun hän pian odotettuja tapasi, huomasi hän myöskin kauppaneuvoksen, jota hän tervehti; mutta tämä meni suorana kuten ainakin matkaansa tervehdykseen vastaamatta.
»Tässä on hän, josta minä eilen puhuin, äiti!» sanoi Ellen, kun hän nuoren herran huomasi. Mutta vanha rouva oli jo nähnyt Albertin, ja tämä näkö sai hänen nojaumaan Ellenin käsivartta vastaan raskaammasti kuin ennen. Albert tervehti Elleniä kuten ainakin ja kertoi sitten kohteliaasti, miten hän tältä nuorelta tytöltä illalla oli saanut luvan käydä vanhaa rouvaa tervehtimässä.
»Tervetullut, hyvä herra!» vastasi vanhus. »Tervetullut köyhän asuntoon!»
Jos olisi joku voinut nähdä näiden molempain, vanhan rouvan ja nuoren herran, sydämiin tässä, olisi hän niissä kummia havainnut. Taistelu vanhan rouvan sydämessä loukatun ylpeyden ja nöyryyden välillä ei ollut sammunut, Muisto siitä häväistyksestä, jonka Albertin isä oli tehnyt häntä vastaan, kun ei edes vastannut hänen kirjeesensä, hämmensi hetkeksi kaikki vanhuksen hyvät päätökset, semmenkin kun hän tässä luuli näkevänsä isän pojan muodossa. Sillä tämmöinen ulkonäöltään, aivan tällainen oli isä nuorena ollut. Mutta kuta enemmän rouva tarkasteli Albertia, sitä enemmän katosi katkeruus hänen sydämestään. Isä oli ollut juro, vakava ja jo nuorenakin vähän kummallinen; hänen poikansa oli iloinen ja suora. Vanha rouva vertaili isää ja poikaa, ja voitto vaa'assa kallistui pojan puolelle.