»Jos ei se ole teidän tahtoanne vastaan» — vastasi Ellen ujosti.
»Pidä se sitte!» sanoi rouva ja jatkoi Albertiin kääntyen: »Minä kiitän teitä!»
Ellen ei nytkään sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että hän oli iloinen vanhuksen lupauksesta. Vaikka Ellen oli kaikkea ylpeyttä vailla, vaikka tuo lahja oli niin kallis, että hän hyvin ymmärsi ei voivansa sitä koskaan käyttää, oli se kumminkin hänelle suuresti mieluinen. Hän oli itse ommellut sen, ja sitä tehdessään oli hän ajatellut: »Tuleeko koskaan aika, jolloin itse saan tällaisen». Tässä ajatuksessa oli lapsellisuutta; sen juuret eivät tuota etemmäksi ulottuneet. Mutta nyt, kun tämä kallis joululahja oli hänen omansa, oli hän siitä iloinen, niin kuin lapsi, joka on saanut nuken. Että antaja oli outo vieras, se ei ensinkään häntä arveluttanut. Teeskennellä hän ei osannut; siis ei hän salannut, että hän mielellänsä otti vastaan, mitä vieras tarjosi.
Nyt ei enää Albertilla ollut syytä viipyä, vaikka hän mielellänsä olisi viipynyt. Ja kun hän nyt jäähyväisensä sanoi, ei pyytänyt kukaan häntä viipymään. Ellenin silmistä loisti ujo kiitollisuus, kun hän jäähyväiset sanoi; vanhan rouvan käsi vapisi vähän, kun se puristi Albertin tarjottua kättä.
Hän lähti. Mutta kun hän kadulle tuli ja sieltä katseli tuota vähäistä huonetta, missä Ellen asui, lupasi hän itsekseen, ettei tämä hänen käyntinsä olisi viimeinen. Ellenin kuva, hänen lapsellisuutensa, hänen teeskentelemättömyytensä oli syvästi vaikuttanut Albertiin, ja hän oli suutuksissansa itselleen siitä, että hän mielestänsä niin tylysti oli käyttäinyt Ellenin luona.
Albertilla oli ollut mielessä kohta palata Ruotsiin, kun hän oli saanut naimiskauppansa ukko Loon tyttären kanssa tyhjään raukeemaan. Mutta nyt, kun hän oli Ellenin nähnyt, ei hän enää lähtöä ajatellut. Hänen ystävänsä Troberg oli miettiväinen, kun hän ei tiennyt, mikä Hirtsiin oli mennyt; hän näki hänen aivan muuttuvan ihan toiseksi mieheksi. Albert ei myöskään sanonut muutoksen syytä. Tuskinpa tiesi hän itsekään, että hän oli muuttunut. Hän kulki usein ulkona, mutta missä hän kulki, sen hän salasi.
Miten olikaan, oli kaupungissa päässyt kiertämään uutinen, että neiti Lovisalla oli ollut kosia, ja tiedettiinpä vielä sekin, kuka tämä kosia oli. Mutta miten tämä kosiminen oli päättynyt, siitä puhuttiin eri tavoilla. Kaupungin herrat tahtoivat lyödä veikkaa, että Hirts oli antanut Lovisalle rukkaset, semmenkin kun joulusta saakka ei kauppaneuvoksen tytärtä missään nähty, ja vieläpä siitäkin syystä, että kauppaneuvos oli entistä kärtyisempi. Puotipojat kauppaneuvoksen luona olisivat voineet siihen kertoa kertomuksen, miten kauppaneuvos, kun hän joulupäivänä tuli kotiinsa, oli siellä tavallista kiivaammin huutanut »järjestystä» huomattuaan, että hän eilen oli unohtanut pyyhkiä kuluneen päivän konttorialmanakasta. Tällaista seikkaa ei ollut tapahtunut ukolle koskaan ennen. — Kaupungin naiset pitivät Lovisan puolta, vaikka ei kukaan heistä voinut kehua olevansa läheisemmässä tuttavuudessa kauppaneuvoksen tyttären kanssa.
Joulun ja uudenvuoden välillä oleva viikko oli kulunut. Vielä oleskeli Hirts kaupungissa. Joka päivä nähtiin hänen kadulla kulkevan. Hän oli herättänyt kaupunkilaisten huomion. Hänestä puhuttiin paljon, mutta ei hänestä kumminkaan varmasti mitään tiedetty. Eräänä päivänä — hän oli jo silloin ollut kolmatta viikkoa kaupungissa — tuli hän kiireesti ystävänsä Trobergin kamariin, ja nyt loisti entinen viekas ilo hänen silmistänsä.
»Minä kiitän sinua hyvästä toveruudesta ja sanon sinulle jäähyväiset» — alkoi hän. »Mutta minä palaan tänne pikemmin kuin ehkä luulet. Toivota minulle onnea: minä olen kihloissa!»
Ystävä katseli kummastellen ystäväänsä. »Kihloissa! Neiti Loon kanssa?
Minä toivotan onnea!»