»Neiti Loo? Kuka lempo hänestä puhuu! Ei, ystäväni, ei! Minun morsiameni on neiti Ellen Burg».

»Vai niin!» — huusi vouti. »Sekö se sitten oli se vetonuora, jota meidän tulee kiittää sinun täällä viipymisestäsi. Mutta miten ja kuinka sinä olet tullut tutuksi hänen kanssansa, sitä en ymmärrä. Totta puhuen: jos hänen olet voittanut, toivotan sinulle sydämestäni onnea. Minä ajattelin», jatkoi vouti, kun Albert ei mitään vastannut, mutta ainoastaan hymyhuulin häntä katseli — »minä ajattelin, että viipymisesi syynä oli pelko, ettet muka uskaltanut lähteä isäsi luo, kun juttu Lovisan kanssa niin onnettomasti loppui. Mutta kerro, kerro, ystäväni; sillä taasen vaivaa uteliaisuus minua!»

»Tässä ei ole paljon kerrottavaa» — vastasi Albert — »minä tulin, näin ja voitin. Vaikka totta puhuen voitto istui lujassa ja vaikea oli minun se saada».

Ja nyt kertoi hän, mitä jo lukia tietää. Ja sitten kertoi hän, mitä lukia ei vielä tiedä, miten hän toisena joulupäivänä oli mennyt Ellenin kotiin, miten vanha rouva oli kylmästi hänet vastaanottanut. Hän ei ollut tuosta kumminkaan mitään huolinut. Hän oli esittänyt, että Maurits lähtisi hänen kanssansa Ruotsiin ja rupeisi siellä kirjuriksi kauppahuone Hirtsin konttorissa. Tuohon esitykseen ei ollut rouva ensin vastannut mitään. Se oli hänessä taasen herättänyt noita katkeroita ajatuksia. Maurits, Ellenin veli, oli ilomielisenä heti tarttunut esitykseen. Asiaa ei voitu kumminkaan niin paikalla ratkaista. Se olikin juuri mitä Albert toivoi, sillä nyt sai hän tilaisuutta ja syytä käydä rouva Burgin luona. Hän kävi siellä nyt joka päivä ja voitti, vaikka vähitellen, vanhan rouvan suosion ja, vaikka hän sitä silloin ei vielä tiennyt, Ellenin sydämen. Niin oli Albert parin viikon kuluessa ollut jokapäiväinen vieras rouva Burgin luona, kun hän eräänä päivänä satunnaisesti tapasi Ellenin yksinään kotona. Tällaista hetkeä oli Albert kauan toivonut; nyt oli semmoinen hetki tullut, ja hyväkseen tiesi Albert sitä käyttää. Miten ja kuinka hän Ellenille avasi sydämensä, mitä hän puhui, minkä vastauksen hän tältä nuorelta, teeskentelemättömältä lapselta sai, heittäkäämme se kertomatta, koska Albert itsekin, kun hän tästä ystävälleen kertoi, aivan sivumennen vaan tästä mainitsi.

»Minä olin voittanut» — kertoi Albert, jos nyt hänen omilla sanoillaan puhumme — »minä olin voittanut; Ellen oli minun. Hänen huulillansa lepäsi minun suudelmani, hänen ujoudesta punastuneet poskensa minun onnesta tykyttävää sydäntäni vastaan. Onnellisuudessamme ei ollut kumpikaan meistä huomannut, että vanha rouva oli tullut sisälle. Me istuimme, näet, tuossa pienemmässä kamarissa. Vanha rouva oli nähnyt, oli ymmärtänyt. Suorana, kunnioitusta vaativana seisoi hän siinä ja tarkasteli meitä silmäyksillä, joista minä turhaan koetin lukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Kun Ellen hänen näki, vaaleni hän. Hän muisti tuossa nyt vaan, kuinka pian, kuinka vastustamatta hän oli seurannut nuoren, viattoman sydämensä halua, ja hän pelkäsi vanhuksen suuttumusta.

»Minäkin pelkäsin» — jatkoi nuori kauppias — »minäkin pelkäsin, mitä tähän vanhus sanoisi; sillä minä tiesin, että Ellen oli häneen liittynyt rakkauden siteillä, jotka olivat lujemmat kuin ne lemmen siteet, joihin minä olin hänet kietonut. Minä lähestyin vanhusta hiljaa, ja hän antoi minun lähestyä sanaa sanomatta. Hänen kasvoissansa kuvastui nyt, mitä hänen sydämessään liikkui; mutta minä en ymmärtänyt lukea näitä kuvauksia. Hänen silmänsä synkistyivät, hänen kasvonsa näyttivät kovilta, ja minä jo luulin niistä näkeväni tuomioni; mutta synkkyys katosi vähitellen, lempeys ja hellyys voitti, ja vihdoin ojensi hän kätensä ja sanoi: 'Sovitus etsii vihdoin minuakin! Herra Hirts! Mitä olette tehnyt? Te olette salaisesti vietellyt minun lapsellisen Ellenini sydämen. Ellen rakastaa teitä, minä tiedän sen paremmin kuin hän sitä itse tietää. Te rakastatte häntä, minä ainakin toivon sitä. Siinä on Ellen; hän on teidän. — Nyt on sydämeni pehmennyt, viha on siinä sammunut?' — Ja vanha rouva tarttui punastuen Ellenin käteen ja toi tämän minun käteeni. 'Serkkuni pojalle, Aksel Hirtsin pojalle, annan minä tyttärentyttären'. — Ja nyt vähän ajan takaa kertoi hän, että me olimme jotenkin läheisiä sukulaisia. — — Ellen on minun, ja huomenna lähden minä Ruotsiin viedäkseni tämän odottamattoman uutisen vanhalle isälleni».

Kun vouti kuuli tämän ystävänsä kertomuksen, oli hänellä mielessä käyttää tätä ivaksi, ja hän olikin juuri hymysuin sanoa jonkin lystilauseen; mutta kun Albert oli puheensa lopettanut ja vouti näki, miten ilosta loistavana ystävänsä siinä seisoi, ei hän hennonut sanoihin pukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Albertin rakkaus oli saanut kokonaan entisen lapsellisen, ajattelemattoman nuorukaisen toiseksi ihmiseksi. Ellenin tähden eli hän.

Tämä tyttö oli hänelle kaikki, sen huomasi vouti, ja sen sanoivat
Albertin ilosta loistavat silmät.

Kauan istuivat tänä iltana ystävät kahden kesken puhellen. Pari kertaa oli vouti ottanut puheeksi kauppaneuvoksen; mutta nuori kauppias oli aina kääntänyt puheen toisaalle. »Älä puhu hänestä; minä luulen, että ajattelemattomuudessani tein pahasti, vaikka minun tulee kiittää tätä ajattelemattomuutta siitä, että nyt olen onnellinen» — lausui hän viimein. Mutta ennen kuin he erkanivat, sanoi hän itse: »Jos isäni saa tietää, miten minä Lovisasta pääsin, niin pelkäänpä, mitä siitä seuraa».

Leskirouva Burgin köyhässä asunnossa oli myöskin muutos tapahtunut. Ellen, tuo nuori, kukoistava ruusu, joka vasta ikään on lapsi, oli ijäksi jättänyt taaksensa lapsuuden ajan. Ennen oli koti hänen koko maailmansa, vanhan äitinsä äidin suosio hänen arvoisin palkkansa. Pienuudesta saakka oli työ ollut hänelle rakas, sillä vanha rouva häntä kiitti, kun hän oli uuttera. Joskus, kun hän vanhemmaksi tultuaan itselleen salli jonkun lomahetken, käytti hän sen samalla tavalla kuin tällainen lomahetki häneltä pienenä ollessa oli kulunut: lapsellisissa leikeissä veljensä kanssa. Mitään suurta maailmassa ei hän ollut oppinut. Mutta hänen nerokas sielunsa käsitti pian, ja aavistuksena eli hänessä se tieto, josta hän ei ollut osalliseksi päässyt. Hellyys voitti hänessä kaikki. Tällainen oli hän, kuten vasta puhjennut ruusu, joka päivän kevätsäteille kukkansa avaa. Tällainen oli hän, kun nuori kauppias astui hänen kotiinsa. Tosin oli hän ennenkin nuoria miehiä nähnyt, nuorten miesten parissakin ollut, mutta kukaan niistä ei ollut hänessä mitään vaikuttanut; ei ollut myös kukaan niin kohdellut häntä kuin tämä muukalainen. Tämä oli näiden kahden viikkokauden kuluessa vanhan rouvan kuullen selittänyt hänelle asioita, jotka hänelle olivat olleet tuntemattomat, kertonut kansoista ja ihmisistä kertomuksia, jotka olivat laajentaneet nuoren neidon katsantoalaa. Nuori kauppias oli sen lisäksi uskaltanut jättää valitullensa lainaksi koko joukon kirjoja, joita hän ei enää vaatinut takaisin. Näinä päivinä oli Ellen Albertin parissa ollut onnellisempi kuin ennen. Hän huomasi sen siitä, että hän, kun Albert oli lähtenyt, kaipasi häntä, vieläpä ikävystyi aikojaan, jos Albert joskus viipyi; vieläpä siitäkin, että hän iloitsi, jos Albert, niinkuin tavallisesti tapahtui, tuli varemmin. Ellen ei itse tiennyt, mitä hänessä tapahtui; vasta silloin, kun hän Albertin sylissä lepäsi, ymmärsi hän, miten hänen laitansa oli. Koko rikkaan, nuoren sydämensä oli hän antanut pois, ennenkuin hän sen huomasi; ja poissa oli annettu, sen tunsi hän nyt, poissa ikuisesti.