Sanoimme jo, että Albert aina yhä enemmän voitti vanhan rouvan suosion. Jo ensi päivänä Albertin ollessa vanhan rouvan luona näki tämä, että eroitus oli Albertin ja hänen isänsä välillä. Hän olisi halusta kumminkin sulkenut nuorelta herralta huoneensa, mutta kun esitys, että Maurits lähtisi Tukholmaan, oli päättynyt suostumuksella vanhan rouvankin puolelta, olisi tällainen teko ollut varsin sopimaton. Vanha rouva näki pian, mitä Albertin käynnit tarkoittivat, ja hän huomasi yhtä pian, minkä puolustajan Albert oli voittanut Ellenin sydämessä. Hän oli tästä havainnostaan kahdella päällä; mutta samassa kuin hän kuvaili itselleen nuorta Hirtsiä semmoisena kuin hän oli oppinut tuntemaan häntä, välähti kummallinen ajatus hänen mieleensä, ajatus, jota hän ensin koetti karkoittaa, mutta joka yhä useimmin pistäysi esiin ja vihdoin oli anastanut vanhan rouvan mielen kokonaan. Hän päätti silloin olla äänettömänä katsojana, joka ei ryhtyisi näihin asioihin, vaan antaisi niiden muodostua, kuten sallimus säätäisi, mutta kumminkin tarkkana katsojana. Vaan tuskin oli hän tähän päätökseen tullut, kun jo sallimus ryhtyi asiaan ja kerrassaan sai selville sen. Vanha rouva synkistyi, kun hän näki Ellenin nojaavan päätänsä Albertin sydäntä vastaan. Solmu oli selviytynyt äkkiarvaamatta; mitä rouva oli ajatellut tapahtuvaksi, se oli tapahtunut, mutta niin pian, niin lyhyen ajan kuluttua, että vanha rouva ei olisi tahtonut uskoa sitä todeksi, ellei hän itse olisi ollut läsnäoleva todistaja. Siinä hän silloin, kuten kuulimme Albertin kertomuksesta, seisoi kauan miettiväisenä, ennenkuin hän oikein kiihkosta vapautettuna pääsi asemaa käsittämään. Mutta kun hän omasta itsestään oli tämän voiton saavuttanut, oli myöskin Albert voittanut. Vanha rouva näki tässä tapahtumassa taivaan tahdon, näki surujensa lopun, näki sukusovinnon, ja nämä mietteet saivat ensimäisinä sanat »sovitus etsii vihdoin minuakin!» hänen sydämestänsä puhkeamaan.

Seuraavana päivänä lähti Albert Ruotsiin.

* * * * *

Useita viikkoja oli kulunut. Kaupungissa oltiin ja elettiin kuten ennenkin. Leskirouva Burgin asunnossa ei nähty mitään ulkonaista muutosta. Ellen toimitti askareitaan kuten ennenkin, Maurits kävi koulussa, ja vanha rouva istui keinutuolissaan. Uusi puheen aine oli kumminkin Albertin mentyä tullut perheesen. Ja, kuten arvannette, oli Albert tämä puheen aine. Hän oli luvannut kirjoittaa. Ellen ja vieläpä toisetkin olivat sitä odottaneet, mutta kirjettä ei kuulunut. Kukaan kumminkaan ei pahaa aavistanut, vaikka vilkkaan Mauritsin aika väliin tuli pitkäksi, hän kun toivoi piankin pääsevänsä uuteen ammattiinsa.

Vihdoin viimein tuli kirje. Vouti, Albertin ystävä, joka jo useita kertoja ennen oli vanhan rouvan luona käynyt, toi sen. Se oli kirjoitettu Ellenille. Se sisälsi rakkautta ja toivoa; se ilmoitti Albertin takaisin tulon keväimen ensi päiviksi; se sisälsi terveisiä vanhalta Hirtsiltä vanhalle rouvalle ja nuorille. Mutta vaikka kirjeen henki oli hellä, piili kumminkin siinä murhetta ja huolta, joka sai aikaan sen, ettei se vaikuttanut sitä iloa, jota etenkin Ellen siitä oli toivonut. Kaikki, mitä kirje sisälsi, oli hellää, hyvää, mutta kumminkin … Troberg, joka oli kirjeen tuonut, sai tässä astua lohduttajan virkaan, vaikkei kirjeessä ollut mitään, joka olisi lohdutusta vaatinut.

»Vanhalla Hirtsillä on mietteensä, joista hän ei hevillä luovu; ei siis kumma, kun asia päättyi hänelle odottamattomalla tavalla, että hän ei heti voi entisistä ajatuksistaan luopua» — puhui vouti ja oli mielissänsä siitä, että vanha rouva myönsi asian aivan niin olevan.

Ellen ei näistä selityksistä pitänyt suurta lukua; hän luki armaansa kirjeen useampia kertoja ja luki sen semmoisella mielellä, jolla se lukee, joka ensi kerran lempeä sisältävän kirjeen saa. Mutta kumminkin aina, kun hän loppuun pääsi, tunkeusi hänen mieleensä joku pistävä tunne, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vihdoin sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.

Useinpa sattuu, että erityistä syytä tietämättä mieli raskastuu, ja alakuloisuus astuu rintaamme — samaten tässäkin. Vouti huomasi pian, että jos hän enemmän puhuisi, hän vaan saisi aseman yhä tukalammaksi. Hän siis jätti vanhan rouvan asunnon, luvaten toiste tuoda uutisia semmoisia, jotka eivät antaisi salattujakaan syitä alakuloisuuteen. Mutta kun hän oli lähtenyt ja kadulle päässyt, pudisti hän päätänsä ja arveli: »Saas nähdä, miten tämä seikka päättyy! Minä soisin, että Albert olisi vähemmän rakastunut, kuin hän todella on». Tällaiseen mietteesen oli voudilla syytä, sillä hänkin oli saanut kirjeen Albertilta, ja tämä kirje sisälsi enemmän kuin Ellenille kirjoitettu. Se kuului:

»Vanha Ystäväni! Ensiksi tulee minun kiittää sinua kaikesta hyvästä, jota minulle olet osoittanut, ja toiseksi ilmoittaa, että lempo on päässyt irti. Kuule minua tyynesti! — Pitkän ja vaivaloisen matkan kulettuani pääsin kotiini. Isäni oli konttorissa; minä heti riensin hänen luokseen. Ensi katseeni jo sanoi minulle, että hän tiesi enemmän, kuin osasin ajatella. Hän ei sanonut mitään, vaan vei minun heti omaan kamariinsa, ja siellä kului useita minuutteja, joina hän minua vaan silmäili mitään sanomatta. Vihdoin sai hän puhumaan, ja hänen ensimäkien lauseensa oli: 'Minä toivon, että olet saanut selville, kuka meidän huonettamme on häväissyt; sillä muuten et olisi siellä niin kauan viipynyt!' — Tässä hänen lauseessaan oli ivaa. Minä en tiennyt mitä ajatella. Mitä tiesi hän?… Siinä seisoin, kuten poika, joka huonosti on läksynsä lukenut ja luottaa onneen, ettei joutuisi kuulusteltavaksi. Minä en vastannut mitään, tirkistelin maahan vaan. Siinä tein pahasti, sillä se suututti ukkoa. Hän hyppäsi koholle ja huusi: 'Poika, eikö ole sinulla sanaa suussa!' — 'Ei nyt, kun ette voi tyynellä mielellä minua kuulla' — oli vastaukseni. — 'Ole sitten vaiti!' huusi hän ja jätti minun kamariin. Siinä seisoin tietämättä mitä tehdä. Useita päiviä kului sitten. Silloin tällöin näin isäni, mutta hän ei mitään puhunut minulle, ei ollut minua näkevinänsäkään. Salaisuuteni poltti minua. Mutta miten ottaa se puheeksi? Se oli asiain näin ollen mahdotonta. Minä olin luvannut kohta kirjoittaa Ellenille, mutta mitä oli minulla kirjoittaa. Sinä tunnet isäni! — Viikko kului, eikä minulle tullut tilaisuutta kertoa hänelle, mikä mieltäni rasitti. Öillä en saanut unta, päivin kuljin kuin olisi kuume vaivannut minua.

»Silloin eräänä päivänä tein päätöksen; sillä sanomattoman tukalaksi tuli minulle tämä tällainen elämä. Minä päätin kertoa isälleni totuuden alusta loppuun saakka salaamatta mitään, kävi sitten miten kävi. Tässä mielessä menin konttoriin. Siellä ei ollut ketään. Se oli minulle vähän helpotukseksi tuskassani. Istuin entiselle paikalleni ja avasin ajattelematta erään pulpettilaatikon. Kuten ennenkin oli siellä papereita, laskuja ja kirjeitä. Yksi näistä sai koko olentoni liikkeelle. Osaatko arvata? Se oli kirje kauppaneuvokselta ja kirjoitettu jo kolmantena joulupäivänä. Minä luin, mitä itse olin tehnyt. Lyhyesti, mutta todenmukaisesti oli ukko Loo kaikki kertonut. Ja lopuksi nuhteli hän isääni jotenkin röyhkeästi, josta minä päätin, että tällä kohdalla oli joku toinen ukolle antanut sanat. Tästä kirjeestä siis sain tietää, mitä isäni tiesi, ja minä päätin nyt kertomuksessani hänelle salata oman rikokseni. Tätä ajatellessani otin käsiini joitakuita toisia kirjeitä laatikosta, kunnes taasen yksi ukko Loon kirjoittama sattui käsiini. Se oli kirjoitettu samaan aikaan, jolloin minä Suomesta läksin. Siinä oli toisellaisia uutisia. Ukko Loo puhuu siinä minun vielä olevan siellä ja käyttäytyväni häpeällisesti. Mutta millä lailla minä olisin häpeällisesti käyttänyt itseäni, sitä hän ei mainitse. Hän sanoo myös kuulustelleensa isäni asioita ja kuulleensa ne hyviksi, josta syystä hän pelkää valheita uskoneensa. Jos niin on, että isäni asiat tosiaan ovat niinkuin ennen, niin on hän, Loo, valmis pyytämään 'järjestyksen vuoksi' anteeksi isältäni ja antamaan minulle tyttärensä. Tähän pyytää hän pikaista vastausta. — Tämän sain minä tietää ukko Loon toisesta kirjeestä. Ellen tuntisi kauppaneuvoksen käsialaa, luulisin olevani jonkun juonen esineenä, samallaisen kuin ukko Loo oli joulu-aattona; sillä mitään hänen tapaistaan ei löydy kirjeessä, jos luemme pois tuon ainoan järjestyksen. Käy, veli, tiedustelemassa, miltä kannalta tuuli puhaltaa kauppaneuvoksella.