»Kotvan aikaa olin istunut konttorissa ja tarkastellut kaikki laatikossa löytyvät kirjeet — joissa ei kolmatta kauppaneuvokselta löytynyt — kun isäni tuli kotia. Nytkään hän ei sanonut mitään, mutta että hän vieläkin oli minulle suutuksissa, sen huomasin minä, joka nyt en vielä ollut päättänyt mitä sanoa, mitä salata. Hän kulki pari kertaa lattian poikki ja seisahtui taasen eteeni, iskien silmänsä minuun. Minä olin juuri valmis alkamaan kertomukseni, kun hän taskustaan veti esiin kirjeen. — 'Kauniita uutisia!' — huusi hän. — 'Minä panen ainoan poikani kosioretkelle, morsian on sanonut 'jaa' sanansa, kihlauspidot ovat valmiit. Poika oleskelee kolme, neljä päivää kaupungissa, missä hänen morsiamensa asuu, käymättä häntä katsomassa. Vihdoin menee hän; kuulee valheellisia puheita itsestään ja lähtee tipotiehensä. Mutta palaako hän kotia? Ei. Hän löytää erään kevytmielisen, irstaisen tytön, ja hänen luonansa viipyy hän viikkokausia. Onko kertomus tosi? Sinä näet, että minä tiedän kaikki.
»Isäni vaikeni. Että hän kaikki tiesi, vaikka varsin vääristetyllä tavalla, sen huomasin. Mutta hänen viimeinen sanansa, kun hän Ellenistä puhui, sai minun vimmaan. Minä en enää isääni pelännyt. Pelko oli kadonnut. Siitä ymmärrät, mitä seurasi. — 'Aivan oikein, isä, te tiedätte kaikki', sanoin minä vapisevalla äänellä. 'Mutta vähän puuttuu. Kauppatavarana minä myytiin. Ennenkuin kaupaksi menin, tahdoin ostajani nähdä; siitä syystä oleskelin minä Turussa kolme päivää, ennenkuin Loon perheesen menin. Omanvoiton pyyntö tahi väärä käsitys meidän nuorten, minun ja Lovisan, tahi ainakin minun onnestani on hieronut tämän kummallisen kaupan. Minä tulin Loon luo, minä näin pitkän kyöpelin, joka kohta oli valmis sitoumaan tuntemattomaan nuorukaiseen. Silloin kirjoitin nuo kirjeet, jotka häväisevät kauppahuone Hirtsin kunniaa; minä kirjoitin ne itse, sillä ainoastaan tällä tavalla oli minun mahdollista rikkoa se liitto, jonka kaksi itsekästä isää oli rakentanut. Ja, Jumalan kiitos, minä onnistuin. Nyt, isä, tiedätte kaikki; sillä syytös minun morsiantani vastaan laugetkoon teille ikuisesti rikokseksi; minulla ei ole semmoiseen vastausta.
»Niin puhuin minä isälleni. Arvaapas, mitä puheeeni vaikutti! Sitä et voi. Isäni seisoi suu auki vähän aikaa tirkistellen minua. Sitten purskahti hän nauruun ja nauroi kauan. Mutta kun minä tästä hänen naurustaan en pitänyt mitään, vaikka se kyllä minua sekä kummastutti että suututti, niin, kun en ainakaan ollut pitävinäni siitä mitään, vaan katselin ulos kadulle ja tervehdykseksi eräälle tuttavalle, jonka näin, nyykähytin päätäni, herkesi isäni nauramasta. Viha voitti hänessä. Hän oli nauranut, niinkuin jollekulle mahdottomalle nauretaan. — 'Vai niin!' sanoi hän sitten ja jätti minun yksikseni, heittäen kamarin oven kiinni niin kovasti, että kajahti koko huoneessa. Minä annoin hänen mennä… Ja nyt kaksi tuntia tästä kummallisesta yhtymyksestä istun minä omassa kamarissani kirjoittaen. Anna myötäseuraava kirje omistajalle!
»Veli! Ota vielä asia toimittaaksesi. Käy kauppaneuvoksen luona ja tiedustele, mitä tekeillä on; käy myöskin silloin tällöin … sinä tiedät kenen luona! Tee se, voi hyvin ja lennätä minulle pikaisia ja täydellisiä tietoja, sillä itse en tiedä, mitä minun nyt tulee tehdä, enkä ymmärrä aavistaa, mitä isäni aikoo, en myös, mitä tuleva tunti muassaan tuo. Sinun todellinen ystäväsi
Albert Hirts».
Näin kuului kirje, jonka vouti oli ystävältään saanut. Yhden pyynnön oli hän täyttänyt; hän oli käynyt rouva Burgin luona. Toinen oli hänellä vielä täytettävänä, ja se oli vaikeampi. Miten hän tämän pyynnön täytti, sen näemme kirjeestä, jonka hän viikon kuluttua lähettää ystävälleen Ruotsiin.
»Veljeni!
»Sinun kirjeesi sai minun alakuloiseksi, sillä vastahakoisuudet ovat kohdanneet sinua. Mutta onpa aina tahi ainakin tavallisesti tällaiset seikat, joissa sinä nyt olet, muilta loppuneet onnellisesti, miksi siis ei sinulta! Toivo, sillä sinun Ellenisi on niitä, joita ei ole kaikille suotu! Hän voi hyvin ja, mikä sinulle ehkä paremmalta vieläkin soi, hän kaipaa sinua, ja hän rakastaa sinua, niinkuin nähnet hänen kirjeestään, joka tässä seuraa. Minä en puhu tämän enempää hänestä, sillä hän tietysti puhuu sinulle sointuvammalla kielellä itse. Siis ryhdyn heti kertomaan, mitä kauppaneuvoksen talossa on tapahtunut. Vaivaa saada tietää, mitä tästä tiedän kertoa, vaivaa maksoi se, mutta olkoot tiedot nyt sinulle sitä paremmat, ja minä olen palkittu.
»Kuten itse arvasit, ei ole ukko Loota suuresti syyttäminen siitä, mikä sinua on kohdannut. Hän itse, ukko parka, on tähän aikaan kaikkea järjestystä vailla. Kaikki, mitä tehdään ja toimitetaan, koko valta on nyt Lovisan hallussa. Tämä tyttöparka tahtoo väkisinkin voittaa sinun. Hän on itkenyt ja parkunut siitä saakka, kun sinä läksit. Tuo jouluaatto oli kauppaneuvoksen talossa surun aatto. Lovisa on huutanut ja parkunut, että hän kuolee, jos ei isänsä saa sinua palaamaan takaisin. Vanha Loo on melkein epäilyksen alainen. Siihen tulee lisäksi, että hän on saanut ankaran kirjeen isältäsi, että hän kiroo ja katuu herkkäuskoisuuttaan tuossa asiassa, jonka häneen istutit. Sekä isäsi että Lovisa vaativat jäykästi häntä ottamaan selvää tuosta valhekirjeiden tekijästä. Ukko koettaakin parastaan, mutta aina, kun hän tulee kotiin, on häntä vastassa neiti Lovisa, joka huutaa kuin riivattu, kun isä ei enempää tiedä. Näkisit nyt neiti Lovisan! Minä olen hänen kerran nähnyt. Hän on laihtunut; hänen pienet silmänsä ovat painuneet syvälle hänen päähänsä ja ovatpa luullakseni kohta kuiville vetensä juosseet. Tässä hänen epäilyksessään ja surussaan ei ole kumminkaan rakkautta sinuun, senpä voin sinulle vakuuttaa. Neiti Lovisa on niitä, joihin ei todellinen rakkaus pysty. Se olkoon sinulle lohdutukseksi! Mutta viha ja vimma hänessä riehuu, ja hän syyttää isäänsä siitä, ettei hän sinua saanut. Sillä arvatakseni elää hän itse siinä uskossa, että sinä häntä rakastit, että nyt olisit hänen, ellei hänen isänsä typeryys sitä olisi estänyt. Entäs vanha rouva! Hän on, jos suinkin, vielä pahempi. Kaikille kielii hän, mikä oiva vävy heille oli tulossa, mutta miten hänen miehensä tyhmyys teki aikeen tyhjäksi. Täten on tapaus jouluaattona kauppaneuvoksen huoneessa ja sen seuraukset nyt pian jokaisen suussa täällä. Ja kuinka onnelliseksi tämä saa vanhan neuvoksen, voit itse arvata. — Eräänä aamuna — puhui minulle nuori puotipoika — oli ukko jo varahin, tuntia ennen tavallista aikaa, samonnut ylikerrasta konttoriinsa ja huutanut, tukkien sormilla korviaan: 'järjestys, järjestys!' Rouvan ja Lovisan äänet ja huudot olivat silloin ylikerrasta kaikuneet aina puotiin saakka. — Niin ovat asiat kauppaneuvoksella. Pahin kaikista kumminkin on, että sekä rouva että Lovisa tietävät sinun käyneen vanhan leskirouva Burgin luona ja siellä neiti Elleniin rakastuneen. Mutta kaikeksi onneksi tässä luulee Lovisa sinun epäilyksen alaisena vihassa tahtoneen täten kostaa ukko Loolle. Tämä hänen luulonsa, että sinä vaan ajanvietteeksi siellä rupesit käymään, on estänyt häntä kääntämästä kostoansa syytöntä Elleniä vastaan, semmenkin kun hänellä on isä, jota voipi syyttää. Sillä ei rouva Loon eikä hänen tyttärensä päähän pysty ensinkään ajatus, että sinä todella olisit Lovisan hylännyt ja valinnut köyhän Ellenin. — Olisipa yksityisiä seikkoja joitakuita, joita tähän vielä sopisi piirtää; mutta minä luulen sinun jo tästäkin ymmärtävän aseman täällä. Mitä teetkin, niin kiiruhda, sillä kuta enemmän aikaa asia saa olla päättymättä, sitä sotkuisemmaksi se joutuu. —
Ystäväsi Troberg».