»Junkkari!» alkoi hän.
Albert ei vastannut mitään. Hän vaan katseli isäänsä. Sisälliset riidat ja rakkaus oli vienyt kukoistuksen hänen poskiltaan, mutta luja päätös leimusi hänen silmistänsä, kun hän ne isäänsä loi.
»Junkkari!» kertoi isä. »Milloin vietät häitäsi?»
Tämä kysymys tuli Albertille äkkiarvaamatta. Mutta se ei häneltä vastausta vienyt. »Keväimen tullessa», vastasi hän jäykästi.
»Ja mihin muutat asumaan?» kysyi isä tarjoten hänelle paperin, joka sohvalla oli ollut.
Albertin ensi silmäys sanoi hänelle, mitä tämä paperi sisälsi. Mutta se ei näkynyt vaikuttavan mitään hänessä. Hän antoi sen takaisin ja vastasi: »Maailma on suuri ja avara!» Sitten lisäsi hän: »Tuon voitte minulle tehdä, hylätä minun, tehdä minun perinnöttömäksi, mitäpä siitä! Minä olen teitä tähän saakka kaikissa totellut; tässä asiassa en sitä voi. Te teette minun perinnöttömäksi, mutta sillä voitan minä onneni. Me olemme siis kuitit».
Vanhassa kauppiaassa näkyi tämä vakava ja ilman mitään kiukkua lausuttu vastaus herättäneen erinäisiä tunteita. Hänen silmänsä väliin välähtivät tyytyväisyydestä, väliin taasen vihasta. Hänessä soti kaksi eri tunnetta, nousten ja laskeutuen, kuten vaa'assa molemmat kupit, ennenkuin ovat tasapainoon päässeet. Tätä sotaa ei hän tahtonut pojallensa näyttää. Siis oli hänen vastauksensa nyt Albertille sama kuin entinen:
»Saat mennä!»
Tämä puhe isän ja pojan välillä oli kumminkin saanut vaa'an toisen kupin painumaan toista syvemmälle — sekä pojassa että isässä. Albert meni. Hän oli sanonut, mitä hän aikoi, sanonut häveliäästi; ja se antoi hänelle luottamusta. Hän luuli uskalletun lauseensa vaikuttaneen isään; sillä jos ei niin olisi ollut, olisi isä toisin, kiivaammasti, kohdellut häntä. Niin luuli hän. Hän oli nyt oman onnensa seppä, ja toisin kuin ennen katseli hän nyt asemaansa, nyt kun hänen ja isänsä väli oli rikottu. Hän ei ensinkään epäillyt isänsä tekevän, mitä tämä oli uhannut. Mutta kumminkin astui Albert nyt iloisemmalla mielellä kuin koskaan ennen kamariinsa. Hän oli näyttänyt, että hänen rakkautensa oli todellinen, ja palkkaa tästä nautti hän jo.
Vanha kauppias kulki poikansa mentyä useat kerrat kamarinsa lattian poikki. Väliin seisahtui hän ja katseli kirjeitään. Viha ja tyytyväisyys sotivat vielä hänessä. Vihdoin voitti tyytyväisyys, ja hän lausui itsekseen: »Albert on mies tekemään, mitä hän uhkaa; hän ei muuten olisi minun poikani».