»Ja siinä tekee hän oikein; sillä niin minäkin olisin tehnyt, jos sillä olisin päässyt onneni perille» — jatkoi hän kovemmalla äänellä. »Hän on, semmoisena kuin hän on, minun poikani».
Tämän sanoi hän, pitäen kädessään sitä kirjettä, jonka tulosta hän ei ollut tiennyt ja joka oli vuosikymmeniä avaamatta hänen hallussaan ollut. Tämä kirje kuului näin:
»Serkkuni Aksel! En tiedä, muistatko enää minua, vaikka on ollut aika, jona minua muistit. Näitä vanhoja muistoja en pyydä Sinussa herättää. Olkoot unohduksen, mitkä unohduksen ovat. Tuntemattomana siis lähestyn Sinua. Semmoisena kohtele minua! Hätä asuu huoneessani, köyhyys istuu taudinalaisen vuoteen vieressä. Sinulla on tilaisuutta auttaa, jos tahdot. En kahdesti pyydä. Minun vastaukseni kerran Sinun kukisti, nyt voit kostaa. Sillä salata en tahdo, mitä itse hyvin arvaat, että kukistettu tämän kirjoittaa. Kirjoitettu … päivänä…
Serkkusi Eva Burg».
Näin kuului se kirje, joka kauppiaan mielen oli kääntänyt ylösalaisin. — Eva, hänen serkkunsa, oli hylännyt hänen. Hirts olisi voinut armolahjan antamalla kostaa, jos olisi saanut kirjeen oikeaan aikaan. Eva oli kukistettu. Hirts oli sitä hänelle ennustanut. Ylpeän, itseensä rakastuneen oli täytynyt itse tämä tunnustaa.
Ne ajatukset, mitkä tämä kirje oli vanhassa kauppiaassa herättänyt, olivat kääntyneet toisaalle, kun hän oli avannut postissa pojallensa tulleen kirjeen. Tämän kirjeen sisällön tunnemme jo. Se ei ollut mikään muu kuin Trobergin vastaus Albertille. Ja tämä kirje selittää vanhalle isälle asioita, joita hän ei ollut viitsinyt pojaltansa kysyä ja joita poika ei ollut muistanut kertoa, selittää, että Albertin rakastettu oli Eva Burgin tyttärentytär.
Mitään tällaista ei ollut ukko Hirts osannut aavistaa…
Poikansa vakavuus oli saanut vanhan ukon vihaiseksi; mutta tyytyväinen oli hän siitä, että Albertin morsian oli hänen sukulaisensa, oli Eva Burgin tyttärentytär. Kun vihdoin viha katosi ja tyytyväisyys sai vallan ukon rinnassa, laskeusi hymy hänen huulilleen. Pojallensa kosti ukko hänen itsepintaisuutensa siten, ettei hän huolinut ilmoittaa, miten hänen oma mielensä oli taipunut pojan puoleen, siten, että hän antoi Albert paran elää siinä uskossa, että hänen ja isän väli oli ijäksi päiväksi rikottu. Tätä mietti hän hymyhuulin. Hänessä oli tässä jotakin, joka muistutti hänen nuoruutensa aikoja, oli jotakin, jota vanha rouva Burg olisi tuntenut, jos nyt olisi siinä saapuvilla ollut. Mutta tämä muisto kauppiaan iloisesta nuoruudesta katosi pian, ja taasen oli hän sama kummallinen, omituinen mies kuin vast'ikään ennen kirjeiden tuloa. Rouva Burg ei nyt enää olisi häntä tuntenut serkuksensa, jonka luonne juuri hänen tähtensä oli näin kummalliseksi muuttunut, silloin kun vanha rouva hänen hylkäsi ja mieluummin antoi sydämensä tuolle tuntemattomalle, joka Suomesta tuli. Mutta kumminkin olivat nuo äskeiset tunteet jättäneet jälkeensä ukon sydämeen hyökylaineita, jotka saivat hänen mielensä tasapainoon, jotta hän tyynesti voi ajatella ja muistaa sitäkin poikansa tekoa, joka etukynnessä oli saanut isän kyhäämään kokoon tuon kirjeen, minkä hän Albertille oli näyttänyt — sitä poikansa tekoa, joka valheellisesti häpäisi kauppahuone Hirtsin kunniaa.
Rangaistukseksi pojallensa päätti vanha kauppias itse tarttua kynään ja ylimmäisenä johtajana johtaa asiat. Vähän ajan kuluttua vietiin vanhan kauppiaan kamarista muiden kirjeiden seassa postiin yksi, jolla oli päällekirjoitus: »Kruununvouti Troberg».
Mitä tämä kirje sisälsi ja kuinka julmasti isä aikoi pojallensa kostaa, saamme pian nähdä. Mutta kun likimäärin vuosi kuluu, ennenkuin ukon kosto on täysi, ja me jo olemme ehtineet ensimäisestä jouluaatosta toista kuukautta eteenpäin — saanemme tähän lopettaa edellisen osan kertomuksestamme, joka jouluaattona alkoi, ja ryhtyä jälkimäiseen, joka seuraavana jouluaattona loppuu. Ja koska kertomuksellamme kahdesta jouluaatosta tähän saakka on ollut nimi »Ensimäinen» — seuraa siis nyt: